Huomioita 2, ilmestynyt tammikuussa 1997

Karatesta ja zenistä

Pidimme vetäjien kesken illanvieton, jossa puhuimme joistakin opettamiseen liittyvistä perusasioista, budon etiikasta jne. Olen yrittänyt kirjoittaa artikkelia budon etiikasta ja toin tilaisuuteen artikkelini ensimmäisen version luettavaksi. Sain siitä sen tyyppistä kritiikkiä, että sanon joitakin asioita helposti liian tiukasti. Uskon sen. Yritänkin nyt sanoa tässä yksinkertaisemmin ja lyhyemmin sen, mihin käytin siinä jutussa kuusi liuskaa. Ensinnäkin lähtökohdaksi. On olemassa kahdenlaista etiikkaa: hyve-etiikkaa ja “omantunnon etiikkaa”. Hyve-etiikalla tarkoitan sitä, että hyväksytään jonkin ulkopuolisen auktoriteetin korkeana pitämät arvot, ja yritetään noudattaa niitä sitten toiminnassa. Toinen mahdollisuus on se, mitä kutsun “omantunnon etiikaksi”. Se tarkoittaa sitä, että etsitään omaa toimintaa ohjaavat arvot omasta itsestä. Se tarkoittaa oman arvotajunnan selkeyttämistä esimerkiksi meditaatioharjoitusten avulla. Lopputuloksena voi olla, että kummankin kautta päädytään pitämään samoja arvoja korkeina, mutta ulkoisen metodin kautta ne ovat ikään kuin ulkoa opittuja, sisäisen menetelmän avulla ne on itse löydetty ja koettu kestäviksi. Budo pitää sisällään kummatkin tavat. Budon japanilainen perinne on omaksunut arvonsa nk. bushidosta, samurailuokan ideaalisesta käyttäytymsikoodista. Esimerkiksi Inazo Nitoben kirja Bushido, The Soul of Japan käsittelee tätä aihetta. Nitobe ottaa esiin esimerkiksi oikeudenmukaisuuden, rohkeuden, kohteliaisuuden, vilpittömyyden, kunnian, lojaalisuuden ja itse-kontrollin samuraiden hyveinä. Nykytutkimuksen valossa niin Nitobenkin kirja kuin aikaisemmat bushidoa kuvailevat kirjat kuten Hagagure tai Budoshoshinshu antavat väärän todistuksen samurailuokan todellisuudesta. Ne kirjoitettiin kohottamaan rappeutuvan samurailuokan moraalia vetoamalla entisajan hyveellisiin sankareihin. Näitä bushidon esikuvia löytyi todellisuudesta vain kourallinen. Tämä on siinä mielessä olennaista että budokulttuuri on omaksunut paljon bushidon arvoja niin kuin japanilainen kulttuuri yleensäkin. Yleisin tapa, miten niitä siirretään eteenpäin on se, mitä edellä kuvasin hyve-etiikaksi. Bushidosta peräisin olevia arvoja välitetään budon harrastajille montaa tietä. Dojolla noudatettavat japanilaiset rituaalit, kumarrukset ym. välittävät niitä; niitä välittävät budon opettajat arvostamalla itse nämä arvot korkealle; niitä välittävät budolehdet ja budokirjallisuus. Tämä bushidoon liittyvien arvojen ihailu on yleensä täysin kritiikitöntä. Hyvänä esimerkkinä voisi mainita vaikkapa jotkut budo-lehtien artikkelit, joissa kirjoiteaan samuraiden itsemurhaperinteestä ihailevaan sävyyn. Usein huomaamatta jää, tai sitä ei ajatella, että samurailuokka oli japanin sotilasluokka, jotka olivat lähinnä ammattitappajia, joiden käyttäytymisessä yleensä ottaen tuskin oli mitään ihannoitavaa. Bushidoa kuvailevat kirjat puhuivat illuusioista ja palvelivat vain yhtä tarkoitusta: rappeutuvan ja asemansa menettäneen luokan heikkenevän moraalin vahvistamista. Bushido kuvaa sotilasluokalle hyviksi katsottuja hyveitä. Sotilaiden hyveillä ja ihmiseksi kasvulla on hyvin vähän tekemistä toistensa kanssa. Minusta budon harrastajien tulisi olla tietoisia tästä. Yhteenvedonomaisesti edellä kuvatun voisi tiivistää näin: 1. Budokan näkemys budon etiikasta perustuu yleensä illuusioon. 2. Tätä illuusiota tukevat pelkiksi muodoiksi muuttuneet rituaalit (kumarrukset ym.) 3. Tätä illuusiota rakenetaan myös tietoisesti ottamalla esiin japanilaiseen samuraiperinteeseen liittyneitä hyveitä (rohkeus, epäitsekkyys, oikeudenmukaisuus, tahdonvoima jne.), jotka asetetaan korkeiden arvojen asemaan. 4. Japanilainen samuraiperinne ja sen käyttäytymiskoodi (bushido) on sotilasperinne, jonka “etiikka” on funktionaalista: sen tarkoituksena oli kohottaa rappeutuvan sotilasluokan moraalia toisaalta ja toisaalta tuottaa hyviä sotilaita jotka tottelivat määräyksiä. 5. Hyvä sotilas, siis hyvä tappaja, ja ettisesti korkeita arvoja toteuttava ihminen ovat toisilleen vieraita asioita.

Tämä on minusta aivan selkeää. Ja yhtä selkeää on se, että budon perinteessä on olemassa myös toinen vaihtoehto, se mitä kutsuin “omantunnon etiikaksi”. Tämä liittyy nk. tien eli don näkökulmaan. Esitän ajatukseni aluksi teesien muodossa.

1. Japanilaisiin taiteisiin ja taitoihin liittyy eettiseltä kannalta tärkeämpi näkökulma: tien (do) näkökulma. 2. Tien näkökulma korostaa ulkopuolelta annetun hyve-etiikan sijaan sisäistä, “omantunnon etiikkaa”. 3. Perinteiset japanilaiset tiet sisältävät myös harjoitusmenetelmän tämän etiikan harjoittamiseksi. 4. Tässä perinteiset tiet ja zen kohtaavat. Tämä metodi on nimittäin meditaatio-harjoitus. 5. Teitä kuvataankin usein “liikkuvana meditaationa”, kun tarkoitetaan jonkin lajin fyysisiä harjoituksia meditaation muotoina. Harjoitukseen liittyy miltei aina myös istuen tehtävä zen-harjoitus (zazen). 6. Meditaatioharjoitusta voidaan kuvata yhdestä näkökulmasta ihmisen arvotajunnan selkeyttämiseksi. 7. Tämän harjoituksen esiin nostamat arvot perustuvat silloin kokemukseen ykseydestä: ihmisen yhteydestä toisiin ihmisiin ja luontoon. Ne ovat vastakkaisia niille arvoille, jotka bushidon kaltainen sotilasperinne asettaa. 8. Hänen toimintaansa määräävät arvot ovat silloin sisäisesti, omakohtaisesti koettuja, ei ulkoa annettuja “hyveitä”. 9. Olisi ehkä mahdollista, että modernikin urheilubudokin, kun sitä täydennetään teihin perinteisesti kuuluvalla meditaatioharjoituksella, voisi antaa harrastajalleen tällaisen toimivan ettisen perustan.

Tässä on taas koko joukko väitteitä, joita pitänee kirjoittaa auki. Se on vaikeaa, koska tämä budon perinteen osa on vähemmän tunnettua ja vielä vähemmän harjoitettua. Useimpia japanilaisia perinteisiä taiteiden ja taitojen muotoja kutustaan teiksi, joka japaniksi on do. On olemassa karate-do, judo, kendo, aikido, mutta myös cha-do (teen tie)ja kado (kukkien tie). Tien käsite tässä viittaa siihen erityiseen tapaan harjoittaa näitä taitoja, joka on syntynyt Japanissa viimeisen tuhannen vuoden kuluessa. Tien ajatukseen liittyi näkemys, että taidon harjoittaminen on myös henkistä harjoitusta, jonka tavoitteena ei ole vain taidon tekninen oppiminen vaan myös kasvu ihmisenä. Tämän ajattelutavan syntymiseen vaikutti erityisesti zen, joka 1100-luvulla löysi tiensä Kiinasta Japaniin. Ensimmäisiä zen-pohjaisia taitoja olivat teeseremonia ja no-näytelmä. Myös kamppailutaidot liittyivät tähän yleiseen perinteeseen, jossa taitojen harjoittamisessa aina nähtiin myös henkinen ulottuvuus. Japanilaisessa kulttuurissa on edelleen hyvin syvällä tämä piirre. Oma zen-opettajani Engaku Taino on kertonut, miten hän opetti aluksi Japanissa japanilaisille alppihiihtoa. Hän pani heti merkille, että japanilaisilla oli erilainen asenne hiihtämiseen kuin eurooppalaisilla. Myöhemmin, kun hän tutustui zeniin, hän ymmärsi, mistä oli kyse. Japanilaiset edelleenkin hahmottavat kaikki taidot, myös urheilun, harjoituksena, jolla on tämä tien (do) ulottuvuus. Vaikka he eivät teekään sitä tietoisesti, se kuitenkin vaikuttaa heidän toimintansa tapaan. Tien ulottuvuus tarkoittaa ettistä ulottuvuutta. Tienä koettu harjoitus tarkoittaa sitä, että taitoa ei harjoiteta vain sen käytännöllisten päämäärien vuoksi, vaan taidon harjoittaminen on tapa tutkia itseä. Mitä tämä itsen tutkiminen sitten tarkoittaa käytännössä. Yksinkertaistetusti voisi sanoa, että itsen tutkiminen tarkoittaa meditatiivisen elementin liittämistä harjoitukseen. Monet japanilaiset taidot ja taiteen muodot ovat meditatiivisia jo itsessään. Esimerkiksi teeseremonia on hitaiksi ja keksittyneiksi liikkeiksi ritualisoitua teen valmistamista, jossa meditaatiolemenetti on selkeästi läsnä. Tämä meditaatioelementti on sama kuin näiden taitojen zen-elementti. Zen-harjoituksen kannalta taiteiden ja taitojen tiet sisältävät kaksi meditaation puolta: liikkuvan ja istuvan. Taidon liikkeitä harjoitetaan liikkuvan meditaation idealla. Hitaissa liikkeissä tämä ajatus on helpompi totetuttaa, mutta sama idea voi olla läsnä myös nopeissa budo-lajeissa. Tiehen (siis do) liittyvissä harjoituksissa harjoitusta täydennetään istuvalla meditaatiolla (zazen). Zen-harjoitusta sen kaikissa muodoissa voi kuvata itsen tutkimisen menetelmäksi, jonka yksi ulottuvuus on ihmisen arvotajunnan selkeyttämisessä. Tämä ei ole helppo ajatus ymmärtää ja vaatiikin yleensä kokemusta zazenistä. Joka tapauksessa meditaatioharjoituksessa ihminen voi kokea sellaisen ihmisenä olemisen perustason, joka eräällä tapaa huokuu arvoja, ja kirkastaa niitä. Tällaisen prosessin kautta ymmärretyt arvot ovat sisäisiä, omasta kokemuksesta kohoavia, eivät ulkoisia, ulkoisen auktoriteetin antamia. Kun zenissä puhutaan vaikkapa myötätunnosta, nöyryydestä, itsen poispudottamisesta jne., sillä viitataan aina tiettyihin meditaatioharjoituksessa saatuihin kokemuksiin. Tämä on myös mielestäni se eettinen harjoitus, jonka kautta budon etiikasta varsinaisesti voidaan puhua. Bushidosta tai japanilaisesta kulttuurista yleensä omaksutut arvot jäävät aina ulkokohtaisiksi. Voidaan tietysti pyrkiä noudattamaan erilaisia bushidosta peräisin olevia korkeita arvoja, vaikkapa oikeudenmukaisuutta, vastustajan kunnioittamista tai nöyryyttä, mutta tästä lähtökohdasta nämä arvot eivät koskaan selkene harrastajalle. Matkimalla voidaan opetella kumartamaan, mutta kokemus siitä, mitä sisäistä tilaa kumarrus ilmentää, voidaan saavuttaa vain mielen harjoituksella. Budossa tämän harjoituksen tarjoaa zen-perinne.

Zenistä

Olen usein ihmetellyt sitä, että zendolla käy niin vähän väkeä. Toisaalta se on ymmärrettävää, toisaalta ei. Joka tapauksessa pidän sunnuntai-illan zenharjoitusta seuran tärkeimpänä harjoituksena. Istumme siellä vajaat kaksi tuntia zazenissä. Istumme (ja jotkut seisovat rizuzenissä) 20 -30 minuuttia kerralla, teemme kävelymietiskelyä viisi minuttia ja jatkamme istumista. Seuraamme normaalia Zenshinjissä (Scaramuccia) noudatettavaa kuviota. Luemme lopuksi pari tekstiä, kumarramme, ja lähdemme pois. Jotkut ovat käyneet zendolla ja Tainon sesshineissä jo vuosia. Heille vinkiksi tämä. Aloittelijoille on tärkeää, että he eivät kontrolloi zazenin aikana hengitystään millään tavoin. Olevat siitä vain tietoisia. Myöhemmin on tärkeää tutkia sitä, miten mieli keskitetään (koan, laskeminen) pitkään uloshengitykseen. Sisäänhengityksen annetaan sitten tapahtua itsestään. Painopiste siis siirtyy uloshengitykseen. Tällä on selkeä yhteys mielen hallintaan. Näin on paljon helpompi keskittää mielensä koaniin tai laskemiseen. Toivottavasti he, jotka ovat myös alkaneet seisomameditaation, ovat huomannet istumisen ja seisomisen (zazenin ja rizuzenin) selkeän yhteyden. Tarkoitan tällä sitä, miten istuessa asetetaan selkä pystyyn ja kannatellaan päälakea. Zazenissäkin on hyvä istua niin, että “peng-reitti” kulkee selkeänä tyynyltä ylös kohti päälakea. Samaa asiaa voi tutkia kinhinin aikana. Kun siirrät painon hitaasti toiselle jalalle, ole tietoinen siitä miten pengin juuri asettuu toiselle jalalle, ja kulkee sitten sieltä jalkaa ja selkää pitkin ylös kohti päälakea. Näin kävelystä tulee myös hyvin tietoista ja keho liikkuu yhtenäisellä ja rennolla voimalla.

***

Joulukuun kataleirille osallistui nelisenkymmentä karatekaa. Käytännöllisesti katsoen kaikki, jotka kynnelle kykenivät. Leirin teema oli Naihanchi-kata. Harjoittelimme kuusi tuntia yhteen menoon pitäen vain pari kymmenen minuutin taukoa. Kukaan ei näyttänyt pitkästyvän ja minustakin aika loppui pahasti kesken. Kävimme läpi nopeasti hyvin monia Naihanchi-katan ulottuvuuksia ja sovellutuksia. Tarkoituksenani oli antaa teille laaja kuva siitä, mitä tämä kata – ja katat yleensä – voivat pitää sisällään. On tietenkin mahdotonta oppia tällaisia asioita näin lyhyessä ajassa. Kevään keskiviikkoharjoituksissa syvennymme edelleen samaan kataan. Tutkimme samoja teemoja, mutta nyt enemmän ajan kanssa. Tässä lyhyt yhteenveto leirin teknisestä sisällöstä kertauksen ja muistin tueksi.

Katan kuusi tasoa: 1) perustulkintataso 2) tuite-tekniikat (lukot, kaadot yms.) 3) kyusho-jutsu -tekniikat (akupunktio- ja hermopisteet) 4) ki-gata; eli katan qigong-taso (kata energiaharjoituksena) 5) symbolinen taso 6) mielen taso (zen, budo)

Nämä eri tasot eivät välttämättä ole erillisiä vaan ne toimivat monasti yhdessä. Esimerkiksi tuite ja kyusho tasot menevät usein päällekkäin. Samoin katan symbolinen taso viittaa siihen, että kata voidaan nähdä myös henkisenä harjoituksena. Teimme “Naihanchi qigongia” kahdesta lähtökohdasta: staattisesta ja dynaamisesta. Naihanchi-dachi on perinteinen kiinalaisten Shaolin-pohjaisten kamppailutaitojen seisovan meditaation asento. Asento on hyvin lähellä yi quanin (i chuan) seisontaperiaatteita. Käsien asennot voidaan ottaa suoraan katasta. Kämmenet on syytä pitää auki, jotta “ki tunkeutuu sormenpäihin asti”. Teimme myös esimekkiharjoituksen hyvin “edistyneestä” qigong-harjoituksesta, jossa tutkittiin sitä, miten räjähtävä liike voidaan saada aikaan pelkän mielen liikkeen avulla. Tämä oli harjoitus, jossa heittelimme sisäisesti “ki-palloa” keskustasta kohti käsiä. Luulen, että tällaiset harjoitukset alkavat toimia vasta muutaman vuoden seisonta-meditaation jälkeen, jolloin on kehittynyt selkeä tunne siitä, että “ki täyttää koko kehon”. Jokainen katan liike voidaan tehdä myös qigong-harjoituksena. Perustan tälle voi ottaa monista kiinalaisista dynaamisista qigong-järjestelmistä. Liike analysoidaan aluksi siinä käytettyjen “voiman linjojen” mukaan. Liikettä voidaan vähän yksinkertaistaa ja laajentaa niin, että siinä käytetyt voiman linjat tulevat vielä selkeämmin esiin. Yhdistetään sitten hengitys ja liike: uloshengitys ja venytys, sisäänhengitys ja rentoutus. Teimme tällä periaatteella Naihanchi-qigong -liikesarjan, joka on erittäin monipuolinen karatekan dynaamiseksi qigong-harjoitukseksi. Tällaisella qigong-harjoituksella on monia hyviä puolia. Se on helppo oppia ja muistaa, koska se perustuu suoraan kataan. Tämä suora yhteys karaten tekniikkaan pitää yllä myös harjoitusmotivaatiota. Tämähän on ongelma esimerkiksi I chin chingin suhteen, jota olen jonkin verran opettanut, mutta en nähnyt kenenkään tekevän.

Harjoittelusta yleensä

Erityisesti karaten harrastajen on vielä vaikea mieltää sitä, että harjoitteluun ei tarvitse liittyä karatepukuja, harjoitussaleja yms. Missä tahansa, missä on rauhallinen paikka, voi tutkia asiaa, mikä on työn alla. Ei harjoittelussa aina (eikä yleensä) tarvitse tulla hiki. Ei aina tarvitse vaihtaa pukua päälle ja lähteä harjoituksiin, huhkia itseänsä hikeen, käydä suihkussa jne. Katan voi tehdä missä vain, kunhan yleisöä ei ole.

Kirjoista

Sain Saarisen Matilta lainaksi Ronald Habersetzerin kirjan Bu Bi Shi (Editions Amphora 1995). Matti oli napannut sen sattumalta Pariisilaisesta kirjakaupasta. Se oli äärimmäisen mielenkiintoinen juttu. Tämä on pitkä tarina, mutta tässä siitä pari sanaa. Kauan salaisena pidetty karaten oppikirja Bubishi on vihdoin käännetty englanniksi (Patric McCarthyn käännös on suositeltava). Bubishi on kiinalaisen Valkoinen kurki -tyylin oppikirja. Valkoinen kurki -tyyli on japaniksi Hakutsuru-ken. On ollut kauan tiedossa, että tämän tyylin katat edustavat karaten edistyneintä ja salaisinta puolta, eikä näitä katoja ole opetettu kuin äärimmäisen pienessä sisäpiirissä. Habersetzer julkaisee kirjassaan kaksi tyyliin kuuluvasta kolmesta katasta: Hakufa ja Happoren. Hänen lähteensä on ilmeisen hyvä: Ohtsuka Tadahiko, 9 dan, japanilainen karaten historioitsija, joka on julkaissut Bubishin japaniksi. Ja mitä nämä katat paljastavat. Nimenomaan sen, mitä harjoittelimme mm Naihanchi-leirillä: karaten Hakutsuru-perinteeseen liittyvät katat ovat qigong-katoja, joiden perusperiaate on venyttävä, strech-tyyppinen qigong. Nyt siis vihdoin karaten neigung (sisäinen voima) puoli alkaa olla julkista. Sen ymmärtäminen ja kaikkien sen seurausten tajuaminen ottaa tietysti aikansa.