HUOMIOITA 3, ilmestynyt maaliskuussa 1997

Jotakin ki / chi / qistä

Koko kin käsite niin kiinalaisissa kuin japanilaisissakin systeemeissä on äärimmäisen hämärä ja monta kertaa harhaanjohtava. Neijia-postituslistalla on ollut paljon juttua siitä, miten monet qitä koskevat sekaannukset johtuvat yksinkertaisesti siitä, että käännettäessä kiinalaisia/japanilaisia tekstejä kirjoittajan tarkoitus on ymmärretty väärin. Esimerkiksi taijia koskevia tekstejä on käännetty paljon englanniksi niin, että kääntäjät eivät yksinkertaisesti ole ymmärtäneet, mitä tekstissä on tarkoitettu. Ja kun ei ole ollut ymmärrystä, käsitteelle on annettu “mystinen” tulkinta. Yleensä ottaen kun taijissa tai muissa kamppailutaidoissa puhutaan qistä, sillä viitataan hyvin käytännöllisiin asioihin. Mike Sigman on mielestäni jossakin jutussaan selventänyt tätäkin käsitettä hyvin. Tässä joitakin hänen ajatuksiaan pahasti sekoittuneena omiini. On tehtävä selkeä käsitteellinen ero kahden asian välillä, jotka voivat kulkea käsi kädessä, mutta jotka eivät välttämättä liity lainkaan toisiinsa. Tätä eroa ei kiinalainen perinne välttämättä tee, mutta länsimaalaista se auttaa ymmärtämään asioiden luonnetta. 1. On olemassa qin käsite, joka viittaa sisäiseen voimaan. Kun qitä käytetään tässä yhteydessä, viitataan tiettyihin sisäisten kamppailutaitojen periaatteisiin. Miltei aina näissä yhteyksissä qi voidaan suoraan kääntää sanalla “voima” tai “sisäinen voima”. Tällä kuitenkin tarkoitetaan silloin nimenomaan sellaista voiman kokemusta, joka hakee juurensa maasta, syntyy yhdistetystä kehosta jne. Yleisemmin tästä asiasta käytetään nimitystä jing. On olemassa esimerkiksi “peng jing”, “lu jing” jne. Tämän vastakohta on “li” eli paikallinen lihasvoima tai “tavallinen voima”, jota kuka tahansa voi helposti käyttää ilman harjoittelua. Kun kamppailutaidoissa puhutaan esimerkiksi niin, että tekniikka tehdään yhdellä qin virtauksella, sillä tarkoiteaan yksinkertaisesti sitä, että tekniikkaa tehtäessä voiman virtausta ei pidä päästää katkeamaan. Kun teen tekniikkaa, niin pidän esimerkiksi parin käden kireällä, enkä anna hänelle “löysää”, jolloin voiman / kin virta pääsisi katkeamaan. Kun tekniikassa qi tuodaa vaikkapa jaloista lantion ja selän kautta käsiin, sillä viitataan sellaiseen voiman kokemukseen, että tunnemme yin/yang vaihtelun etenevän aallon omaisesti maasta kohti tekniikkaa. Erilaisissa “venytys” tai “avaamis” -harjoituksissa tämän aallon voi tehdä niin isona, että se näkyy ulkoisesti, mutta varsinaisessa tekniikassa ulkoista liikettä ei pidä näkyä. Samalla kun voima lähtee jaloista, se on jo sormenpäissä. Tämä on tärkeää. 2. Toinen yhteys, mihin qillä viitataan on nk. “eteerinen qi” (Sigmanin termi). Kiinalaiset käyttävät myös termiä wai qi, ulkoinen qi, puhuessaan esimerkiksi siitä qistä, jota käytetään parantamisessa. Tämä on se qi, josta perinteinen kiinalainen lääketiede puhuu paljon. Erilaisilla qigong-harjoituksilla voimme avata kehomme energiakanavastoa ja oppia tuntemaan tämän qin olemassaolon kehossamme. Kokemuksemme tästä qistä ei mitenkään todista, että osaisimme käyttää sisäisen voiman mekaniikkaa liikkeissämme. Tästä syystä taijin tekniikan kannalta se ei ole harjoittelun alkuvaiheessa kovin olennainen asia. On olemassa paljon qigong-harjoituksia, joiden avulla avataan kehon qi-kokemusta, mutta joita ei tehdä sisäisen voiman mekaniikalla. Tällainen qigong ei tuo mukanaan mitään sisäiseen voimaan liittyviä taitoja. Toisin sanoen qi-kokemuksesi voi olla hyvin voimakas ja erilaiset kanavasi poksahdelleet auki, mutta se ei tarkoita sitä, että osaisit taijita / karatea / aikidoa tms. Tämä on eri asia. No hyvä. Kun tämä on tullut sanottua, niin pitää myös todeta seuraavaa. Näillä asioilla on sittenkin yhteys. Mutta tämä yhteys toimii kohdasta yksi kohtaan kaksi. Siis: ymmärrän asian niin, että kun avataan sisäisen voiman mekaniikkaa, niin avataan myös tietyllä tapaa energiakanavia ja qi kokemusta, mutta ei siis päinvastoin. Kun sisäisen voiman mekaniikka alkaa toimia, se antaa ikään kuin palautteena myös tietynlaisia qi-kokemuksia. Kun esimerkiksi peng-reitti toimii pilvikäsissä jaloista kohti sormenpäitä, reitin voi tuntea sormenpäihin tulevanan qituntemuksena. Tällöin siis qi-kokemus toimii yhtenä palautteena, joka antaa yhden avaimen korjata omaa tekniikkaa. Hienovaraista! Mitä sitten opimme tästä. Taijin oppimisen kannalta sellaiset qigong-harjoitukset ovat tärkeitä, jotka toimivat sisäisen voiman mekaniikalla. Muunlaiset eivät ole taijin kannalta tai kamppailutaitojen kannalta yleensä olennaisia. Jollakin ba tuan gin -tyyppisellä qigongilla voidaan kyllä opettaa aloittelijoille sitä, mitä tarkoitetaan tietynlaisella herkkyydellä ja tietoisuudella liikkeessä, mutta sen jälkeen siihen ei kannata tuhlata kovasti aikaansa. Kannattaa käytää se rajallinen aika, mitä taijin harjoitteluun on, tehden harjoituksia, jotka opettavat sisäisen voiman mekaniikkaa. Tällaisia ovat kaikki seisontaharjoitukset ja erilaiset taijin “perusharjoitukset”, joissa avataan sisäisen voiman linjoja jaloista kohti käsiä; harjoitellaan avautumisen ja sulkeutumisen tekniikoita, dantienin pyöritystä jne. Ja tietysti muodon harjoittelu silloin, kun sitä opitaan tekemään sisäisen voiman mekaniikalla. Kun päästään tähän, muut harjoitukset tulevat varmaankin vähemmän tärkeiksi. 3. On olemassa vielä kolmas qi-käsitteen käyttötapa, joka esiintyy sellaisissa yhteyksissä, joissa puhutaan taolaisin käsittein maailman rakentumisesta yleensä. Sanotaan esimerkiksi, että kaikkeus on qitä, josta ihminen on eräänlainen qin tai energian tiivistymä. Mutta perustaltaan ihminen on sitä samaa, mitä kaikki muukin olemassaoleva, qitä, energiaa. Tämä qin käyttötapa sekoittuu usein kahteen edelliseen ja tuloksena on aikamoista mössöä. Tämäkin qin käyttötapa kuvaa kuitenkin yhtä kokemusta todellisuudesta. Taijin, karaten ym. taitojen opiskelun kannalta harjoittelun alkuvaiheessa (tiedätte mitä tarkoitan) tärkeintä on se, mitä kirjoitin kohdissa 1 ja 2. No niin. Nyt tämäkin asia tuli varmaan kaikille kerralla selväksi.

Harjoittelusta edelleen

Aloitin tämän kohdan edellisessä ”Huomioissa”, mutta unohdin lopettaa. Aloitan sen tässä uudelleen. Erityisesti karatekoilla on helposti se käsitys harjoittelusta, että se on jotakin, joka tapahtuu harjoitussalilla ja jota varten on vaihdettava päälle erityinen harjoitusasu. Tämä ei tietenkään pidä paikkaansa. Taijipuolen ihmiset ymmärtävät helpommin, että koska tahansa ja missä tahansa ja missä asussa tahansa voi harjoitella. Harjoittelu on myös hyödyllistä niin, että siinä ei tule hiki. Sen takia joka harjoituksen jälkeen ei tarvitse välttämättä käydä suihkussa. Aamulla voi hyvin tehdä muutaman katan tai taijin muodon, kun odottelee teeveden tai kahvin kiehumista. Saman ajan voi viettää, jos olosuhteet sallivat, zazenissä tai rizuzenissä. Muistan itse joskus – kun asuin yksin – keittäneeni aamuteen kolmosella tai nelosella, jotta voisin sen ajan istua. On olemassa myös käsitys, että on harjoiteltava vähintäin jokin tietty aika, jotta siitä olisi iloa. Sekään ei tietenkään pidä paikkaansa. Hyvä on, jos on aikaa puoli tuntia. Mutta on myös hyvä, jos voi harjoitella viisi tai kymmenen minuuttia. Siinäkin ajassa ehtii tehdä monta kataa tai harjoitella hyvin yhtä liikeperiaatetta. Tärkeää on mielestäni se, että harjoittelu on jatkuvaa. Tarkoitan tällä päivittäistä harjoitusta. Joka päivä on pyrittävä tekemään ainakin jokin harjoitus. Se pitää kehon ja mielen harjoituksen prosessissa. Vielä parempi on, jos pystyy harjoittelemaan vähän aamulla ja vähän illalla. Tämä harjoitustapa synnytää tunteen siitä, että on mukana jatkuvassa oppimisen prosessissa. Kun tämä tunne syntyy, harjoituksen voi viedä helpommin päivittäisiin askareihin. Kun tulee tietoiseksi joistakin taijin budon mielen ja kehon käytön perusideoista, niitä tulee tutkittua kaikessa siinä, mitä tekee. Tämä onkin tavoite. Harjoitusta ja muuta elämää ei enää voi erottaa toisistaan. Kun oppii keskilinjatietoisuutta harjoitussalilla, se on helppo siirtää muihinkin toimiin. Zenin kannalta tämä on erityisen tärkeää. Päivittäinen harjoitus palauttaa mielen siihen, mikä on olennaista. On esimerkiksi hyvä ajatus toistaa mielessään bodhisattva-lupaukset aina harjoitustuokion alussa. Näinhän esimerkiksi Taino joskus neuvoi tekemään aina aloittaessaan taijin muotoa. Näin siitä syntyy tietoinen zen-harjoitus. Tajiquanin tai budon harjoittelu on selkeästi erilaista kuin jonkin lentopallon pelaaminen. Lentopalloa tullaan pelaamaan johonkin paikkaan jonain aikana ja sillä siisti. Taijissa ja budossa asia on toisin. Vedettyihin harjoituksiin tullaan oppimaan uusia asioita. Ja se, mitä opitaan harjoituksissa, on harjoiteltava itse niin, että se osataan siirtää siihen, mitä on aikaisemmin opittu. Nämä lajit ovat erittäin monitasoisia ja monimutkaisia ja vaativat paljon harjoittelua. Opettaja ei voi tehdä tätä harjoittelua kenenkään puolesta. Kukaan opettaja ei jaksa opettaa samoja asioita kymmeniä kertoja. Tai ehkä joku jaksaa. Minä en. Opetan muutaman kerran ja sen jälkeen oletan, että he jotka haluavat asian oppia, opiskelevat sitä itse. Joka tapauksessa harjoituksissa kerrataan jatkuvasti aivan perustavaa laatua olevia asioita. Se mitä haluan sanoa on se, että oppimisestaan jokainen kantaa vastuun itse. Kukaan ei voi opettaa kenellekään esimerkiksi vierasta kieltä. Oppiminen on aina kiinni omista ponnisteluista. Opettaja voi näytää, mitä asioita pitää harjoitella, ja mikä on toivottava suoritustapa. Harjoittelu on oppilaan oma asia. Pitää kai heti todeta, että tottakai harrastajien harjoitusmotiivit vaihtelevat. Kaikilla ei ole yhtä paljon aikaa antaa harjoittelulle; kaikkia ei yksinkertaisesti yhtä paljon kiinnosta nämä jutut. Tärkeää on mielestäni se, että on tästä asiasta tietoinen. Jos esimerkiksi käy ohjatuissa harjoituksissa kerran viikossa eikä harjoittele sen lisäksi lainkaan, ei voi toivoa oppivansa kovin paljon. Tällä harjoittelumäärällä on esimerkiksi mahdotonta oppia taijin Yang-tyylin pitkiä liikesarjoja edes muistamaan kunnolla saati tekemään kunnolla. Toisaalta, jos käy ohjatuissa harjoituksissa vaikkapa kerran kuussa, mutta harjoittelee kotona säännöllisesti, voi oppia mitä vain. Kannattaa siis asettaa sopusointuun oma harjoitusmotiivinsa, -aikansa ja harjoittelunsa päämäärä. Jos harjoittelee vain vähän, kannattaa keskittyä kapeampaan alueeseen; jos aikaa on enemmän, voi tavoitella laajempien kokonaisuuksien hallintaa. Taijissa tämä tarkoittaa esimerkiksi sitä, että kaikkien ei kannata yrittääkään opetella kaikkea. Kannattaa keskittyä sen harjoitteluun, mikä on mahdollista oppia, vai mitä?

Vielä budo-lajien etiikasta

Sain edellisessä ”Huomioissa” olleen etiikka-juttuni vuoksi muutaman palautekirjeen (jotka olen poistanut tästä www.versiosta). Ja tässä joitakin ajatuksia vastaukseksi.

Aluksi kommentti Tommin kirjeeseen: Hyvä, että juttuni on synnyttänyt ajatuksia. Tällaisten juttujen tarkoituksena on tietenkin herättää keskustelua. En tietenkään omista totuutta. Mutta keskustelemalla esimerkiksi etiikasta ja sen perusteista voi selkeyttää keskustelijoille heidän omaa asennettaan. Tarkoitan tällä sitä, että emme useinkaan ole tietoisia siitä, mitä ajattelemme jostakin asiasta, ennen kuin meiltä kysytään sitä. Ajatuksesta, että vain harvat yleensä pohtivat eettisiä kysymyksiä. Olen samaa mieltä. Se onkin aivan liian vaativa etiikan muoto heille, jotka yleenäskään eivät ole kiinnostuneet tällaisista kysymyksistä. Se on ankaraa etiikkaa. Mutta budossa etiikan on oltava keskeisellä sijalla, koska ilman tällaista pohdintaa voidaan ajatua pahasti harhaan. Budoharjoitteluun liittyvä aivan perustava ulottuvuus on mielestäni se, että on tultava tietoiseksi omasta ettisestä vastuustaan, jonka kautta sitten katsoa omaa taitoaan. Voiko sitä käyttää, missä ja miten jne? Toteat, että esittämäni omantunnon etiikka asettaisi kulttuurin kautta opitun etiikan liian arvottomaan ja vähäiseen asemaan. En kuitenkaan usko, että sen tarkoitus on ohittaa sitä. Sosiaalisaatio ja kulttuurin hyve-etiikka, on se perusta, johon omantunnon etiikankin täytyy perustua. Mutta se perustuu siihen niin, että sen kautta kulttuurinen hyve-etiikka näyttäytyy suhteellisena. Jos hyväksymme etiikassa relativismin, se tarkoittaa sitä, esimerkiksi, että tietyissä kulttuurissa olosuhteissa natsien teot ovat ymmärrettäviä ja jopa hyväksyttyjä, koska ei ole olemassa mitään ehdotonta oikean ja väärän kriteeriä. Relativismi etiikassa ei yksinkertaisesti käy. Se voi johtaa täydelliseen nihilismiin. Sellaisen relativismin varaan ei voi rakentaa elämäänsä. Loppuun asti ajateltuna relativismi opettaa, että millään ei ole mitään väliä, koska loppujen lopuksi kaikki on kuitenkin suhteellista. “Omantunnon etiikka” ei se nouse tyjästä. Se perustuu ajatukseen tai paremminkin kokemukseen siitä, että on olemassa absoluuttisia arvoja, joista eri kulttuurienkin yhteiset arvot ovat jonkinlaisia heijastuksia. Se perustuu ajatukseen, että ihminen voi herkistää arvotietoisuuttaan siinä määrin, että hän tulee enenevässä määrin tietoiseksi tällaisista perusarvoista. Kun puhutaan omantunnon etiikasta, kyseessä ei ole mikään sattumanvarainen individualistinen etiikka. Niin kuin edellä totesin, se perustuu absoluuttisiin arvoihin, ei suhteellisiin. Seuraava kysymys kuuluukin, miten kukaan voi sitten päätellä, että tällaisiaa absoluuttisia arvoja on olemassa. Se on henkilökohtainen kokemus, jota voi kyllä tukea erilaisilla filosofis-uskonnollisilla systeemeillä, jotka kaikki ovat vuosituhantisissa perinteissään tulleet yhteiseen tulokseen siitä, että näin on. Näitä viisausperinteitä on paljon tutkittu perenniaalisessa filosofiassa. Budossa tämä harjoituksen tie on peinteisesti ollut zen. Kirjoitat, että “asiaa voisi helpottaa ajattelemalla siten, että kulttuurinen hyve-etiikka toimii jonkinlaisena pohjana omantunnon etiikalle, eli omantunnon etiikka olisi tarkasti pohdittua, punnittua, varmastikin osin muutettua ja ennen kaikkea sisäistettyä kulttuurista hyve-etiikkaa. Mitä mieltä olet tästä?” Luulen että asia on toisinpäin. Kulttuurien moraali perustuu uskontojen moraalille. Uskontojen moraali on eräänlaista rappeutunutta tietoa omantunnon etiikasta. Sitten lyhyesti kirjeesi kohdasta, jossa puhut etiikasta ja tappamisesta. Niin. Mehän emme tapa dojolla ketään, emme edes vahingoita. Teknisestihän kaikki karate, liittyi siihen dim mak tai ei, on yhtä tappamisen tekniikkaa. Jonkin dim-makin opettaminen ei tuo siihen tässä suhteessa mitään uutta. Esimerkiksi iaido on sitä vielä selvemmin (joka on siis selkeimpiä zen-budoja), siinä kun sivallellaan päitä poikki yhtenään. Mutta vain symbolisesti. Tämä on tärkeä pointsi. Ei tietenkään pontentiaalisen tappamistaidon ja zenin tai etiikan kanssa ole mitään ristiriitaa, koska jokainen ihminen on potentiaalinen tappaja joka tapauksessa. Oli hän harjoitellut budoa tai ei. Ja jos hän on harjoitellut budoa, hän on todennäköisesti vähemmän potentiaalinen tappaja kuin harjoittamaton kaveri. Kysymys on itse asiassa siitä, miten tässä maailmassa ihminen voi olla ettinen olento. Minusta on tärkeää, että budon harrastaja on myös nimenomaan tietoinen siitä, että hän harjoittelee tappamisen taitoa. Se on sysäys sille, että hän voi tulla sinuksi tämän asian kanssa. Sen kautta hän voi tutkia väkivaltaa itsessään ja muissan. Erityisesti itsessään. Mehän elämme maailmassa, jossa väkivalta on jatkuvasti monissa muodoissa läsnä. Ja se maailma, missä me elämme, kasvaa myös tavallaan sisäämme. Budo on yksi tapa tutkia sitä väkivaltaa, mihin olemme kasvaneet ja minkä olemme sisäistäneet. Budon kautta siitä voi tulla tietoiseksi ja sitä voi sitten katsoa sellaisena kuin se on. Vasta kun tästä väkivallasta on tietoinen, sen voi nähdä paljaanan ja asettaa arvojaan vasten. Minusta ei ole hyvä idea elää siinä harhassa, että karatella tai taijilla tai muulla kamppailutaidolla, mitä teemme, ei ole mitään tekemistä väkivallan kanssa. Että kyse on vain joogan tapaisesta fyysisestä harjoituksesta. Onhan se tietysti niinkin, mutta tämä on vain yksi puoli asiaa. Joogin ei ole mahdollista samalla tavalla tutkia päivittäin etiikan aivan perustavia kysymyksiä kuin budokan tai taijin harrastajan. Kun puhun väkivallasta, sen tutkimisesta harjoituksen avulla jne, puhun tietysti sisäisestä prosessista. Se että harjoituksissa nimenomaan pyritään olemaan vahingoittamatta harjoitusparia, on yksi tämän asian ilmaus. Jotta voimme olla väkivallattomia “väkivaltaisissa” harjoituksissa, meidän on tultava yhä uudelleen ja uudelleen tietoiseksi siitä, miten suhtaudumme toiseen ihmiseen, ei vain salilla vaan jokapäiväisessä elämässä. No – nämä ovat vaiketa asioita, joita varsinkin budon opettajan täytyy minusta säännöllisesti pohtia.

Ja tässä kommentti Kimin kirjeestä:

Osittain kaikesta tästä oli jo puhe edellä. Kysymys siitä, miten zen-meditaation (zazen, rizuzen) harjoittaminen voi selkeyttää ihmisen arvotajuntaa, ei ole helppo. Yhtä hyvin voisi kysyä, miten zenissä voi olla mitään etiikkaa. Tarkoitan tällä sitä, että zenissä ei ole mitään oppijärjestelmää, käskyjen tai hyveiden luetteloa, joka pitäisi omaksua, vaan kyseessä on puhtaasti harjoitus, jossa oman toiminnan ettinen perusta etsitään itse. Ensinnäkin – kaikki seisominen tai istuminen ei ole zen-harjoitusta. Jos harjoittaa näitä asioita puhtaan ulkoisesti, siis opiskellakseen keskilinjatietoisuutta, juurta jne. ei sellainen harjoitus välttämättä johda mihinkään varsinaiseen zen harjoitukseen. Jotta harjoitus voi olla zen-harjoitusta, siinä tulee olla tietoisesti valittu zen-harjoituksen päämäärä. En usko, että zeniä voi harjoitella vahingossa. Tosin, tällaisten meditatiivisten harjoitusten luonne, ulkoisenakin, on sellainen, että niiden avulla tullaan tietoiseksi myös mielen sisällöistä. Tai pitäisikö sanoa: tullaan yleensäkin enemmän tietoisesksi. Siksi ne voivat helpommin alkaa muuttua zen-harjoitukseksi, jossa yleensäkin pyritään tulemaan tietoiseksi todellisuudesta sellaisena kuin se on. Mutta – jospa liitän tähän otteen kirjastani, jota parhaillaan kirjoitan (Zen-karate. Ilmestyi Otavalta 1998.) Analysoin sen viimeisessä luvussa Shozan Shissain miekkailutaidon opasta (1729), jossa näitä asioita pohditaan. Tässä kohtaa kirjoitan mietiskelyn (zazen) merkityksestä miekkailutaidossa:

Jos miekkailija harjoittaa mieltään zazenin avulla kyetäkseen toimimaan spontaanisti miekkailutilanteessa, hän oppii samalla myös ymmärtämään mielessään piileviä mahdollisuuksia syvemmin. Tosin, näitä mahdollisuuksia eivät Shissainkaan aikana monet miekkailijat välittänee tutkia, koska Shissai toteaa, että

”on vain harvoja, jotka eivät tavoittele vain teknistä taitavuutta, vaan harjoittavat miekkailutaitoa kasvattaakseen myös sydäntään. Ja: Sellaisen miekkailijan sydämen tieto, joka on harjoittanut kitänsä vain sen verran kuin se vaikuttaa hänen miekkailutaitoonsa, rajoittuu vain tähän yhteen alueeseen. Tällainen miekkailija on kykenemätön ymmärtämään sitä mahdollisuutta, mikä tietoisuudessa piilee ja millä on myös yleistä merkitystä. Sydän ja ki ovat perustaltaan samaa”.

Mutta miekkailja, joka pyrkii kasvattamaan myös sydäntään tulee huomaamaan, että samalla kun hänen mielensä tyhjenee, harjoitus paljastaa jotakin, jolla on yleisempi, miekkailutaidon ohi ulottuva merkitys.

Shissai kirjoittaa tästä yleisemmästä periaatteesta näin:

”Sydän koostuu luonnollisista mahdollisuuksistaan ja tunteista. Luonnollinen mahdollisuus tarkoittaa sydämen jumalaista periaatetta. Se on hiljainen ja liikkumaton, eikä sillä ole väriä eikä muotoa. Ja: Kun tunteet seuraavat mieltä ja mieli ei enää tartu hyvään ja pahaan ja on myös vapaa peloista, silloin tietoisuus saavuttaa harmonian jumalaisen valaistumisen kanssa ja todellinen tieto voi alkaa toimia. Kun tämä tila on saavutettu, mitään tietoisuuden jälkiä ei voi enää löytää. Sitä kutsutaan ei-tietoisuudeksi (mu’i).”

Hän tulee yhä enemmän ja enemmän tietoiseksi siitä ideaalista, joka nähdään arvokkaaksi perinteessä, jota hän harjoittaa. Tämä tarkoittaa yleensä valaistumisen ideaalia, ajatusta ihmisen mahdollisuudesta ymmärtää ja kokea koko oleva siten, että hänen oma paikkansa tässä kokonaisuudessa paljastuu hänelle. Tätä Shissaikin tarkoittaa puhuessaan jumalaisen periaatteen paljastumisesta. Tämä tarkoittaa erillisyyden kokemuksen päättymistä ja ykseyden kokemista kaikkeen siihen mitä on. Kiteytettynä voikin todeta, että päämäärä niin zenissä kuin monissa muissa idän uskonnollis-filosofisissa opeissa on egon, itsekkään minän, poispudottaminen ja sitä kautta minän ja maailman erillisyyden päättäminen. Tästä kokemuksesta syntyvää viisautta kutsutaan buddhalaisuudessa prajna-viisaudeksi. Shissai kirjoittaa tästä tiedosta näin:

”Tieto pyyhkäisee pois erehtyvän sydämen erheet, sydämessä piilevä jumalainen periaate tulee tunnistetuksi ja sen valon sallitaan puhjeta esiin.”

Silloin

”hänen sydämensä täytyy siitä, mikä on oikein ja hänen tahdostaan tulee erehtymätön.”

Tässä on siis etiikan esiintulon paikka. Shissai kirjoittaa edelleen tästä:

”Intuitiivinen tieto tuo mukanaan myös tiedon oikeasta ja väärästä. Etiikka perustuu sydämen intuitioon, joka syntyy periaatteen ymmärtämisestä.”

Tässäkin, kuten kaikessa miekkailutaitoon liittyvässä on kyse harjoituksesta:

”Tämä on mahdollista vain harjoituksen avulla. (…) Jos miekkailija kuulee periaatteesta, tutkii kuulemaansa omassa kehossaan ja tunnistaa sen sydämessään, vain niin hän voi saavuttaa täydellisen tiedon siitä, mikä on oikein ja mikä on väärin, mikä on helppoa, mikä vaikeaa.”

Kokemus kaiken yhteydestä ei siis ole vain älyllistä tietoa maailman rakenteesta, vaan se sisältää myös eettisen oivalluksen, joka näkyy suoraan ihmisen käyttäytymisessä. Buddhalaisuudessa käsite karuna tarkoittaa myötätuntoa ja rakkautta kaikkia eläviä olentoja kohtaan. Karuna ja prajna ovatkin toisistaan riippuvia käsitteitä. Prajna-viisaus, siis kokemustieto kaiken olevan ykseydestä, synnyttää myös karunan, myötätunnon kaikkia olentoja kohtaan. Tämä myötätunto tai rakkaus on kaiken eettisen toiminnan lähtökohta. Kun koemme toisen ihmisen perustaltaan samaksi, kuin mitä itse olemme, emme enää halua vahingoittaa häntä, varastaa häneltä, puhua hänestä pahaa ja tehdä kaikkea sitä muuta, mitä muodollisetkin eettiset ohjeet meiltä vaativat. Kun harjoitus nähdään elämäntapana, harjoituspaikankin idea laajenee. Harjoitus ei tapahdu enää pelkästään dojolla, vaan koko elämästä kaikissa tilanteissaan tulee yksi suuri harjoituspakka. Kaiki se, mitä dojolla on opittu, on sovellettava jokapäiväisessä elämässä. Miekkailija tutkii silloin oman harjoittelunsa ja koko elämänsä suhdetta. Hän pyrkii oppimaan sen, miten sitä, mitä on oppinut harjoituksessa, voi soveltaa jokapäiväisen elämän vaihtelevissa tilanteissa. Tutkiessaan oman kinsä ja koko maailmankaikkeuden kin suhdetta hänen tarkastelunsa alle asettuu peruskysymys ihmisen ja luonnon, ihmisen ja koko maailman suhteesta. Tutkiessaan omaa mieltään hän pyrkii aluksi kehittymään mahdollisimman taitavaksi miekkailijana, mutta hiljalleen hänen harjoituksensa kypsyessä hänen päämääränsä muuttuu. Hän kiinnostuu mielensä mahdollisuuksista ja asettaa uuden päämäärän: itsensä ymmärtämisen yleisemmin, koko persoonallisuutensa kehittämisen; siis kasvun ihmisenä. Tekninen taitavuus miekkailussa ei vielä sisällä mitään etiikkaa. Mutta kun miekkailja alkaa kaikessa harjoittelussaan kokea yhä syvenevää yhteenkuuluvuutta kaikkeen olevaan, myös hänen eettinen tietoisuutensa alkaa herätä, jos se ei aikaisemmin jo ole herännyt. Jos olen perustaltani samaa kuin kaikki muu, jos koen itseni osaksi luontoa, en halua tuhota sitä, koska tuhotessani luontoa, tuhoan samalla myös itseäni. Sama pätee kohdatessani toisen ihmisen. Jos koen itseni toisessa ihmisessä, en halua tehdä hänelle mitään pahaa, koska se on pahan tekemistä myös itselleni. Näin miekkailutaito syvenee eräänlaiseksi pasifistiseksi etiikaksi, jota määrää miekkailijan syvenevä yhteenkuuluvuudentunne kaikkeen siihen, mitä hän maailmassaan kohtaa.

Nämä kysymykset ovat äärimmäisen monitasoisia ja myös henkilökohtaisia. Yleispätevien ja kaikkia koskettavien vastausten antaminen on varmaan mahdotonta.

***