HUOMIOITA 4, ilmestynyt toukokuussa 1997

Karaten harjoittelun osa-alueet

(Julkaistu BudoExpressissä)

Mitä harjoittelet, kun harjoittelet karatea? Kun nostelet puntteja tai venyttelet, onko se karateharjoittelua? Mitä itse asiassa karaten harjoitteluun kuuluu?

Monet edellisenkaltaiset kysymykset ovat sellaisia, että niihin ei ole olemassa yhtä oikeaa vastausta. On olemassa yhtä monenlaista karatea, kun on olemassa karatenharrastajiakin. Voidaan kuitenkin esittää enemmän tai vähemmän hyvin perusteltuja näkemyksiä siitä, mitä karaten harjoittelun tulisi sisältää. Tällaiset näkemykset ovat aina henkilökohtaisia, eivätkä edusta totuutta. Yhtä totuutta ei yksinkertaisesti ole olemassa tällaisissa asioissa. Se on helppo ymmärtää, kun huomaa, että helpompiinkaan kysymyksiin, ei ole olemassa yhtä vastausta. Vai voisiko joku tyhjentävästi ja yksiselitteisesti vastata vaikkapa kysymykseen, mikä on jodan-uke. Funakoshi kirjoitti elämänkerassaan ymmärtäneensä jodan-uken merkityksen vasta lähelle yhdeksänkymmenen ikäisenä.

Että se niistä helpoista vastauksista.

Esitänkin seuraavassa oman näkemykseni siitä, mitä karateharjoitteluun pitäisi kuulua. Pidän tätä näkemystä tällä hetkellä hyvin perustellulta. Sain inspiraation tähän luettuani Alan Dollarin kirjan Secrets of Uechi-ryu Karate and the Mysteries of Okinawa.

Mielenkiintoisempi kysymys kuin se, mitä on jokin tyyli, on mielestäni se, mitä on karate. Omaa tyyliä on tietysti opiskeltava ensiksi ja aina. Mutta samalla on hyvä tutkia myös sitä, mitä karate on yleensä ja mitä budo. Mihin perinteisiin karate liittyy ja mitä nämä perinteet merkitsevät omalle harjoittelulle – jos mitään?

Lähden liikkeelle siitä, että karaten harjoittelu yleensä jakaantuu kolmeen isoon osa-alueeseen: (1) karate tienä, (2) karate jutsuna ja (3) karatea ja täydentävät harjoitukset (ks. kaavio 1). Kaikki tällaiset jaot ovat aina sillä tavalla teoreettisia, että monissa käytännön harjoituksissa ne menevät päällekäin. Niillä on kuitenkin käyttöä siinä, että niiden avulla on helpompi hahmottaa omaa harjoitustapaansa, sen vahvuuksia ja sen puutteita.

Image1

Karate tienä (do) on se karaten ulottuvuus, joka yhdistää harjoituksen budon perinteeseen ja sen kautta zeniin. Se liittyy myös siihen yleisempään japanilaiseen historialliseen ilmiöön, miten taidot ja taiteiden muodot yleisemmin Japanissa saivat henkisen ulottuvuuden. Karaten kannalta tämä on historiallisesti nuori yhteys. Vanhassa okinawalaisessa karatessa tätä ei sanottavammin ole. Karate liittyi budon perinteeseen vasta tämän vuosisadan alussa. Japanissa opettavista okinawalaisista opettajista erityisesti Gichin Funakoshi halusi korostaa tätä yhteyttä. Itse asiassa suurelta osin hänen työnsä tuloksena karatea pidetään aika yleisesti nykyään budo-lajina. Tuohon aikaan karaten okinawalainen nimikin tode, alkoi yleisemmin muuttua karateksi ja karate-doksi. Budon perinteestä katsoen karate on ulkopuolinen taito, eivätkä kaikki japanilaiset perinteisen budon harrastajat edelleenkään pidä karatea budona.

Mielestäni tämä tien ulottuvuus on nykyaikana karatea opiskelevalle kuitenkin erityisen tärkeä. Jos tämä elementti pudotetaan harjoituksesta pois, käy vaikeaksi perustella se, miten tällainen harjoitus voi millään tapaa kehittää ihmistä henkisesti. Tien ulottuvuus karatessa ja kaikessa budossa antaa sen viitekehyksen ja harjoitusmetodin, jonka kautta ihminen voi tällä tasolla muuttua. Pelkkä itsepuolustuksen tekniikan opiskelu jää pelkäksi itsepuolustuksen tekniikan opiskeluksi.

Tiellä, dolla, on kaksi ulottuvuutta: käytännöllinen ja teoreettinen. Tien käytännöllinen ulottuvuus tarkoittaa itse asiassa kaikkia harjoituksia, joilla on henkinen ulottuvuus. Perusharjoitus tässä on tietysti zazen, zen-mietiskely, mutta kaikki fyysiset harjoitukset (kata), kun ne tehdään “zenin hengessä”, siis meditatiivisina harjoituksina, liittyvät tähän. Näin tien ulottuvuus läpäisee kaiken harjoituksen.

Zenin opiskelun kannalta erityisasemassa ovat sesshinit, intensiiviset harjoitusjaksot, joiden avulla zenin oppilas oppii mm. tuomaan zen-kokemuksensa jokapäiväiseen elämään. Mutta tämä tien taso ei tietenkään ole aivan helposti kaikkien ulottuvilla.

IMAGE2

Ei ole mahdollista opiskella tietä, do, jos ei myös älyllisesti ymmärrä, mistä on kysymys. Tämä puolestaan vaatii asian jonkin asteista teoreettista haltuunottoa. On syytä ainakin jonkin verran tutustua budon ja zenin historiallisiin yhteyksiin, tien käsitteeseen japanilaisessa kulttuurissa yleensä, zenin “elämänfilosofiaan” jne. Näin voi avata itselleen laajemmin harjoittelunsa viitekehystä. Monet dojolla noudatettavat tavat ja siellä tehtävät harjoitukset tulevat vasta tämän kautta ymmärrettäviksi.

Trevor Legget on julkaissut hyvän kirjan Zen and the Ways, joka on yksi perusteos. T.D. Suzukin Zen and Japanese Culture on klassikko, joka on paljon muodostanut sitä käsitystä, mikä lännessä on japanilaisen budon, erityisesti miekkailutaidon ja zenin yhteydestä. Tässä suhteessa ehkä vielä tärkeämpi on kaikkien tuntema Eugen Herrigelin Zen ja jousella-ampumisen taito. Näistä kirjoista saa hyvän käsityksen zenin ja budon yhteyksistä.

Alan Wattsin kirja Zen, on hyvä koska se on suomeksi. Muuten sitä voisi kritisoidakin. Siitä saa kuitenkin käsityksen zenin historiasta ja ajatusmaailmasta. Myös zenin suhteesta japanilaisiin taitoihin ja taiteisiin. Thomas Hoowerin Zen Culture syventää perusteellisemmin zenin ja taitojen ja taiteiden suhdetta. Ehkä paras ja selkein johdatus zeniin yleensä on mielestäni Heinrich Dumoulinin kirja Zen Enlightment. Myös jesuiittapappi Lasallen kirjat ovat hyviä.

Tällaisessa opiskelussa piilee aina se vaara, että ymmärrys jää pelkästään älylliseksi, eikä sitä osata tuoda päivittäisen harjoituksen maailmaan. Tämä on tyypillinen zenin piirre länsimaissa. Siksi, jos mahdollista, budokan tulisi osallistua zen-sesshinehin, joiden avulla hän vasta kokemuksellisesti voi ymmärtää, mistä zenin ja budon yhteydessä on kysymys.

Karate-jutsu

Karate jutsuna tarkoittaa karatea ensisijaisesti fyysisenä taitona. Eri tyylit ovat hieman erilaisia metodeja tämän taidon saavuttamiseksi. Taito sinänsä ei ole mielestäni kovinkaan “tyylispesifi”, vaikka eri tyylit korostavatkin esimerkiksi erilaisia kamppailuasentoja yms.

Karatetaidon lähtökohta on kata. Nykyään puhutaankin kataperustaisesta karatesta, kun tarkoitetaan sitä, että kaikki karaten tekniset alueet voidaan löytää katasta. Suomessa Ilpo Jalamo on erityisesti painottanut tätä näkökulmaa.

Kuviossa 3 on esitetty, mistä alueista wado-tyyli koostuu.

Karate-jutsunkin opiskelussa on sekä käytännöllinen, että teoreettinen puolensa. Wado-tyylin lähtökohtana ovat kuvassa luetellut katat. Tiedämme, että joissakin wado-piireissä harjoitellaan myös Suparimpei-kataa, ja että se oli Ohtsukan alkuperäisessä kataluettelossa, kun hän rekisterö wadon omaksi tyylikseen. Saatta olla, että sitä pidetään wado-ryun qigong-katana, ja siksi sitä tuskin koskaan opetetaan meille.

Kataa analysoimalla (ka setsu) voidaan päästä perustekniikoihin ja erilaisiin ottelumuotoihin (kumite). Wadossa painotetaan sitä, että katasta on ensisijaisesti pyrittävä ottamaan esiin liikeperiaatteet ja vasta toissijaisesti tekniikka. Näin päästään sen tyyppiseen liikkeen analyysiin, jota kuvasin edellisessä artikkelissani katan tulkintatasoista. On olemassa japanilainen sanonta Ri Sen Gyo Go, joka voidaan kääntää “periaate ensin, tekniikka myöhemmin”. Wadon kihon kumitet ovat hyvä esimerkki tästä analyysitavasta. Hironori Ohtsuka, wadon perustaja, on analysoinut Naihanchi-katan muutaman liikkeen kihon kumiteisiinsa tavalla, joka etsii vertaistaan.

Wadossa, jota me nyt seuraamme, ollaan jättämässä pois Tatsuo Suzukin kehittämät sanbon kumitet ja ohyo kumitet. Siksi ne on laitettu tekniikkakaaviossa sulkuihin. Itse en pidä sitä hyvänä ideana ja seurassamme näitä harjoituksia tultaneen tekemään edelleen.

IMAGE3

Pelkkä vilkaisu kaavion kumitelokeroon riittää ymmärtääkseen sen, että pelkästään tämä wadon puoli on hirvittävän laaja. Ja jos vielä miettii hetken kohtaa katan bunkai eli tulkinta, voi helposti vaipua synkkyyteen: se on tietysti loputon suo. Jos jokaisen katan jokaiseen liikkeeseen harjoittelisi vaikkapa kolme bunkaita, se tietäisi noin 500 – 600 liikettä kerrottuna kolmella. No – onneksi eri katoissa esiintyy paljon samoja liikkeitä. Se vähän vähentää työtä.

Itse asiassa wado-ryussa pidetään keskeisinä vain kataluettelon yhdeksää ensimmäistä kataa: viittä Pinania, Naihanchia, Kushankua, Chintoa ja Seishania. Masafumi Shiomizu on vielä todennut useaan kertaan leireillään että wadon kataperustaksi riittää Naihanchi, ehkä pari Pinania, Shodan ja Yondan ja Seishan. Siinäkin on paljon tavaraa, jos sen hallitsee loppuun asti.

Kumiteluettelossa idori tarkoittaa istualta tehtäviä tekniikoita, tantodori veitsitekniikkaa ja tachidori miekkatekniikkaa.

Kihonia eli perustekniikkaa voidaan luokitella monella eri tavalla. Yksi yleinen tapa on puhua käsitekniikoista, te-waza, ja jalkatekniikoista, ashi-waza. Käsitekniikat jakaantuvat uke-wazaan eli “torjuntatekniikoihin”, zuki-wazaan eli lyöntitekniikkaan ja uchi-wazaan eli iskutekniikkaan. Zuki-wazan ja uchi-wazan ero on se että zuki-waza viittaa suoriin lyönteihin, uchi-waza kaareviin iskuihin.

Tyylin perustekniikka on yleensä selkeästi määritelty vyökoevaatimuksissa. Perustekniikan lisäksi on kuitenkin koko joukko tekniikkaa, jotka esiintyvät katoissa ja kumiteissa ja jotka myös pitää osata. Esimerkiksi uchi-wazaa ei esiinny wadon perustekniikassa, mutta vaikkapa uraken-uchi on yksi hyvin yleinen wadonkin tekniikka. Sama pätee esimerkiksi kaikkiin kämmensyrjälyönteihin eli shuto-ucheihin, kyynerpäälyönteihin eli empi-ucheihin ja haito-uchiin eli lyöntiin käden sisäsyrjällä.

Potkuihin pätee sama periaate. Perustekniikaksi lasketaan wadossa vain viisi peruspotkua (nidan geri on yksi peruspotku!), mutta harjoiteltavia jalkatekniikoita on enemmän: esimerkiksi hiza-gerikin-gerimikazukigeri ja muita.

En kirjoita tähän tarkempaa perustekniikkaluetteloa. Sitä voi tutkia vyökoevaatimuksista.

Jos haluaa syventää karatetaitoaan, on syytä opiskella myös joitakin enemmän teoreettisia asioita. Jotta ymmärtäisi esimerkiksi katan liikkeiden tulkintatasoista tuitea ja kyusho-jutsua, tulee jossain määrin ymmärtää kiinalaista perinteistä lääketiedettä ja ihmisen anatomiaa yleensä. Voiman synnyn biomekaniikan ymmärtämisestä on myös apua karatetaidon opiskelussa.

Täydentävät harjoitukset

Kuviossa 4 on esitetty kaavamaisesti karaten kolmatta suurta harjoitusaluetta, valmistavia ja täydentäviä harjoituksia.

Tämä onkin hyvin laaja ja vapaa alue, johon liittyy tiettyjä perinteitä, mutta jossa voi paljon käyttää omaa mielikuvitustaan. Perinteisesti monissa tyylissä harjoitellaan erilaisia kehoa ja sen iskunsietokykyä vahvistavia harjoituksia (tai gitae).Sanchin kataa käytetään monasti tässä merkityksessä. Silloin kata tehdään voimakkalla jännityksellä ja avustaja testaa samalla eri lihasryhmien jänntyksen lyömällä enemmän tai vähemmän voimakkaasti eri puolelle kehoa.

Joissakin tyyleissä vahvistetaan käsivarsia erityisharjoituksin, joissa käsivarsia lyödään toisiaan vasten. Myös makiwara on väline, jolla käden ja jalan iskupintoja ja tekniikkaa yleensä vahvistetaan.

IMAGE4

On olemassa koko joukko perinteisiä okinawalaisia harjoitusvälineitä. Kami tarkoittaa saviruukkua, jota esimerkiksi goju-ryu ja uechi-ryu -tyylien harrastajat kantavat sormissaan liikkuen samalla sanchin-dachissa (kuva 1). Chishi tarkoittaa sormien, ranteiden ja käsivarsien vahvistamiseen tarkoitettua välinettä. Se on sementistä, kivestä tai metallista tehty “pyörä”, jonka keskellä on puinen, muutaman kymmenen senttimetrin pituinen kahva, josta sitä pyöritellään (kuva 2). Sashi on on vanhoissa puuporteissa käytetty kivinen tai sementtinen lukko, jossa on tarttumiseen hyvin sopiva kahva (kuva 3).

Tyypillisiä voimaharjoituksia ovat aina olleet erilaiset sormipunnerrukset, vatsaliikkeet, kyykyt ja hypyt, joissa käytetään hyväksi oman kehon painoa.

Karateen liittyvä ki-harjoitusten (kiin. qigong, okinaw. kiko) puoli onkin monimutkaisempi juttu. Jatkan tästä seuraavassa Notiziariossa.

 

Zen-sesshinistä

Pidimme pitkästä aikaa viikonvaihdesesshinin maaliskuussa.. Kiitos Tiinalle ja Helinälle järjestelyistä.

Sesshin jätti jälleen kerran paljon pohdittavaa. Miksi tällaisia harjoituksia käydään läpi? Kenelle ne on tarkoitettu? Miksi pitää ottaa vastaan kipua? Mitä on zen? Mikä on sesshin jne.

En osaa vastata mihinkään näistä kysymyksistä, mutta jotakin tekee mieleni kirjoittaa. Itselläni on aina näiden sesshineiden jälkeen vähän aikaa oudon ristiriitainen olo. Itse harjoitushan sujui todella hyvin. Tunnelmasta saattoi päätellä, että monet kokivat harjoituksen vakaaksi. Ehkä se ristiriita sisälläni johtuu siitä, että en halua sanoa mitään, opettaa mitään, mutta sitten tuntuu, että on pakko sanoa pari sanaa. Varsinkin kun aina on mukana joku, joka ei ole ennen sesshinissä ollut. Heille on pakko sanoa jotakin, että he ymmärtäisivät, missä mennään ja mistä on kyse. Heille, joiden harjoitus on jo tietyllä tapaa vakiintunut, ei tarvitse sanoa mitään, koska ei todellakaan ole mitään puhuttavaa. Harjoituksen luonne ja päämäärä ovat itsestäänselviä.

Mutta kun katsoo heitä, jotka istuvat sesshinissä ensimmäistä kertaa, ja tietää, mikä kuohunta käy heidän päässään, on pakko sanoa jotakin. Zenissä ja sesshinissä on kyse samankaltaisesta asiasta kuin kiipeilyssä. Kirjoitin joskus, että en yleensä suosittele kiipelyä kenellekään, koska siinä on aina omat riskinsä. Sama zenissä. Siinä on myös omat riskinsä. Sekin voi viedä “hengen”. Ja sitä itse asiassa tavoitellaankin. Itsekkään egon kuolemaa. Kyse on siis äärimmäisestä ja vakavasta harjoituksesta, joka voi olla hyvin tuskallista. Tai paremminkin: joka on hyvin tuskallista ja vaikeaa. Ei ole mitenkään itsestään selvää, että ihmiset yleensä ovat valmiita ja kestäviä tällaiseen kamppailuun. Siksi zen ei sovikaan kaikille.

Sesshin on rakennettu niin, että ego ajetaan ikään kuin nurkkaan. Sille annetaan mahdollisimman vähän tilaa monella tapaa. Ja se nostattaa siinä raivon. Kuka ei ole kokenut sitä, että keskellä yötä, kun kipu jaloissa on pahimmillaan, kuulee sisältään raivoisan huudon: Nyt tämä saa riittää! Mitä helvettiä minä täällä teen?

Sanotaan, että jokainen sesshin kuolettaa egosta ainakin pienen osan. Siksikin sesshinit ovat tärkeitä. Päivittäinen oma harjoitus ja viikottainen yhteisharjoitus eivät zenin päämäärän kannalta ole riittäviä. Sesshin on myös harjoitus, joka antaa voimaa muuhun harjoitukseen. Se aina selkeyttää, vakauttaa omaa harjoitusta. Se asettaa asiat tärkeysjärjestykseen, jos sellainen on päässyt unohtumaan.

Ulkoisesta ja sisäisestä

Ulkoinen ja sisäinen ovat yleisiä käsitteitä, joiden avulla kamppailutaitoja luokitellaan. Termit neijia, sisäinen taito, ja waijia, ulkoinen taito, ovat käytössä kiinalaisissa systeemeissä. Yleisesti ottaen taiji, bagua, hsing-yi ovat nk. sisäisiä taitoja ja shaolin pohjaiset taidot ulkoisia. Karatea pidetään aika yleisesti ulkoisena taitona.

Yritin synnyttää tuite-listalla keskutelua tästä asiasta lähettämällä sinne seuraavan sisältöisen postin.

“Haluaisin tehdä muutaman kommentin koskien joitakin listalla käytettäviä käsitteitä. Listalla käytetään yleisesti käsittetä “sisäinen” ja “ulkoinen” ja olen aika varma, että kaikki käyttävät näitä käsitteitä hieman eri merkityksissä. Ei varmaankaan ole myöskään mitään yhteistä käsitystä siitä, millaiseen kehon käytön mekaniikkaan näillä käsitteillä viitataan. Tämä on kuitenkin tärkeää, kun puhutaan siitä, onko olemassa sisäisellä mekaniikalla tehtävää karatea.

Yksi yleinen käsitys ulkoisesta on se, että sillä tarkoitetaan liikettä, joka tehdään paikallisilla lihaksilla. Sisäinen liike on koko kehon liike. Sisäinen voima perustuu koko kehon yhteyteen, se lähtee keskustasta ja se on aina juurrutettu. Jos tekee tähän mekaniikkaan perustuvia liikkeitä, tulee kuvaan myös ki-kokemus. Minä tulkitsen tämän kehontietoisuuden herkistymisenä niin, että kehon sisäisen energian hienovaraiset virtaukset tulevat näiden harjoitusten avulla tietoisuuden piiriin.

Ja sitten keskeiseen asiaan. Mielestäni ei ole olemassa mitään puhtaasti sisäisiä tai ulkoisia taitoja. Tämä jako sopii parhaiten oppimisprosessin kuvaukseen. Oppimisprosessin alussa sisäisiäkin taitoja tehdään hyvin ulkoisesti. Vasta vuosien kovan harjoittelun jälkeen opitaan, mitä sisäisellä tarkoitetaan. Sama pätee ulkoisiin taitoihin. Vain aivan aloittelijat tekevät täysin ulkoisia liikkeitä. Siis vain paikallisten lihasten kannattelemia liikkeitä. Hiljalleen näissäkin taidoissa liikkeet alkavat syntyä koko kehosta ja keskustasta. Ja tietysti jos olet niin onnekas, että törmäät sisäisiin harjoitusmenetelmiin, karatestasi tulee yhä sisäisempää ja sisäisempää vuosikymmenten vieriessä. Ja näin täytyykin tapahtua, jos haluat harjoitella karatea koko elämäsi.”

En saanut kommentteja. Zhao I Nong kävi meillä kylässä. Hänhän asuu nykyään Pekingissä, mutta käy silloin tällöin Suomessa. Keskustelimme tästäkin asiasta. Hänellähän on kokemusta sekä shaolin kung-fusta että chen-tyylin taijista, yi quanista, qigongista ym. yhteensä miltei kahdenkymmenen vuoden ajalta. Hän oli kanssani täsmälleen samaa mieltä. Hän kertoi omista opettajistaan kummaltakin linjalta, jotka myös ajattelivat samoin. Siis monet kiinalaisetkin opettajat pitävät tuota ulkoinen-sisäinen erottelua harjoitusprosessin kuvauksena. Ikävää on vain, niin kuin Zhaokin totesi, että hyvin monet “ulkoisten” taitojen harrastajat eivät koskaan löydä taitonsa sisäistä puolta. Tässä mielessä suurin osa karateakin on puhtaasti ulkoista.

Olisi sitä paitsi lapsellista ajatella, että kiinalaisten ja kiinalaispohjaisten kamppailutaitojen satoja vuosia vanhoissa perinteissä olisi niinkin ratkaisevia ja perustavia eroja kuin äärimmilleen viety ulkoinen ja sisäinen. Karatessahan tämä ero tulee monasti tehtyä Shuriten ja Nahaten välillä. Nämä kaupungit sijaitsivat kuitenkin vain kivenheiton päässä toisistaan ja molempien suuntien opettajat olivat miltei kaikki ystäviä keskenään ja harjoittelivat yhdessä. Erilaiset sotkut ja väärinkäsitykset, mitä karatessa nykyään on nähtävissä, on pääasiassa japanilaisten käsialaa. Esimerkiksi japanilaisille tyypillinen ulkoisen muodon korostus, jos sitä painotetaan, kadottaa taidosta kaiken sisäisyyden.

Ki-harjoituksista

Kirjoitin edellisessä Notiziariossa jotakin ki-harjoituksista. Puhuimme Zhaon kanssa tästäkin teemasta. Hän totesi yksikantaan, että kukaan hänen opettajistaan sekä shaolin että taiji ja yi quan puolelta ei ole erottanut qitä erilleen tekniikasta. Tämä vahvistaa sitä mitä kirjoitin. Erilaiset qi-tuntemukset eivät ole tärkeitä. Jos tavoittelee niitä, ajautuu harhaan varmasti. Puhun nyt siis taijista ja muista kamppailutaidoista. Eri asia on tietysti, jos opiskelee vaikkapa käsillä parantamisen taitoa. Siinä ei tarvitse liikkua sisäisen mekaniikan mukaan. Kamppailutaidoissa pitää.

Ensisijaista on siis tekniikka, ja se miten liike syntyy koko kehosta. Miten voima ohjataan juuresta, siis jaloista, lantion ja selän kautta käsiin. Tämä ohjaus tapahtuu yleensä dan-tienin pyörimisliikkeen avulla. Siksi onkin olennaista hahmottaa se, mitä tarkoitetaan sillä, että dan-tienin liike ohjaa kaikkea liikettä. Ei siis ole mitään liikettä, mikä ei synny keskustasta ja tietysti – keskilinjasta.

Tämä pätee siis kaikessa liikkeessä, joka tehdään sisäisen voiman mekaniikalla. Tähän liittyy läheisesti avaamisen ja sulkemisen periaate.

Perusharjoitus sisäisen voiman linjojen avaamiseen on seisominen, zhan zhuang. Ja se taas on puolestaan qigong-harjoitus, joka opettaa monia asioita. Sen avulla saa vastauksen molempiin kysymyksiin: siis mitä on sisäinen voima ja mitä on qi.

Koska seisomisharjoitus on energeettisesti hyvin voimakas harjoitus, se tuo mukanaan myös qi-ilmiöitä, joten on paikallaan sanoa pari sanaa niistä.

Ensinnäkin kaikkeen qigong-harjoitteluun pätee se, että harjoituksessa on aina säilytettävä kehon, mielen ja hengityksen harmonia, yhdessä ja erikseen. Erilaiset “sivuvaikutukset”, joita harjoitus saattaa tuoda mukanaan, johtuvat siitä, että näitä harmonioita on rikottu.

(i) Kehon harmonialla tarkoitetaan kaikkia niitä fyysisiä periaatteita, joita pidetään tärkeinä. Tällaisia ovat esimerkiksi: rentous, hienovaraisesti kohoava päälaki, suora selkä ja täytetty ming-men, painopiste on alhaalla, polvet ovat taipuneet, rinta on hienovaraisesti sisässä jne. Erilaiset fyysiset kivuntuntemukset, joita harjoitus saattaa synnyttää, johtuvat usein siitä, että ei ole rentoutettu kehoa. Päälakea saatetaan työntää voimalla ylös kohti kattoa. Tämä on väärin. On haettava luonnollinen ja rento asento, jossa keho asetetaan hyvään asentoon ennemmin mielikuvan kuin fyysisen voiman avulla. Kehoa ei pidä pakottaa.

(ii) Mielen harmonialla tarkoitetaan mielen pakottamattomuutta. Esimerkiksi wu-chi qigongissa tietoisuus viedään keskustapisteeseen ja annetaan sen levätä siellä. Mielen annetaan tyhjentyä luonnollisella tavalla samalla kun tietoisuuden kohteena on pelkkä hengitysliike. Aluksi mieli tietysti hakee keskilinjan, jotta asento saadaan hyväksi. Sitten se palaa keskustaan, jolloin “qi laskeutuu dan-tieniin”. Mielen voi välillä ikään kuin tarkistaa keskilinjan ja palata sitten aina takaisin keskustaan.

Erilaiset visualaisaatiot ovat jo mielen pakottamista, eivätkä kuulu qigong-harjoitteluun ainakaan ensimmäisten vuosien aikana.

(iii) Hengityksen harmonialla tarkoitetaan luonnollista, pakottamatonta hengitystä. Tämä onkin aloittelijoiden kompastuskivi. Erilaiset päänsäryt ja pahoinvoinnit johtuvat juuri siitä, että hengitystä on alettu liikaa kontrolloida. Ei voi liikkaa korostaa sitä, että aloittelijan on annettava hengityksen kulkea omalla tavallaan ja omalla painollaan luonnollisesti. On totta, että säännöllinen harjoitus vaikuttaa väkisin hengitykseen, mutta tämän vaikutuksen on annettava tapahtua mahdollisimman luonnollisella tavalla.

Säännöllinen harjoitus pudottaa hengitystä alemmaksi vatsalle ja pidentää sen rytmiä. Myös nk. vastakkainen hengitysmenetelmä käy jossain vaiheessa tutuksi.

Kun tehdään erityisiä hengitysharjoituksia, on aina oltava varovainen ja vältettävä niissäkin pakottamista.

Jos tunnet mitä tahansa negatiivisa vaikutuksia harjoitellessasi, lopeta harjoitus sillä kertaa. Tutki mielessäsi, pakotitko kehoa, hengitystä vai mieltä ja korjaa virheesi seuraavalla kerralla.

Tyypillisimpiä qigongin tuomia “sivuvaikutuksia” ovat erilaiset sätkyt ja ravistukset, jotka kulkevat kehon läpi. Aivan ensimmäiseksi on todettava, että mitään tällaista ei pidä tavoitella. Niissä ei yksinkertaisesti ole mitään hienoa ja tavoiteltavaa. Ne ovat vain merkkejä siitä, että energiakanavat ovat vielä tukkoisia. Yksi kuvaus tästä ilmiöstä on se, että ihmisen energiakanavat ovat kuin vesiletkuja. Kun vesi johdetaan letkuun, joka on taittunut, se pomppaa suoraksi, kun vesi avaa tietään. Aivan samoin kun qi harjoituksen aikana alkaa aktivoitua, sen virtaus saa aikaan hermostollisia nykäyksiä kohdissa, joissa on jonkinlaista tukkoisuutta. Tämä tukkoisuus tarkoittaa yleensä erilaisia lihasjännityksiä. Kun ne sulavat, myös sätkyt vähenevät. Kyseessä on prosessi, joka saattaa viedä aikaa.

Jos tällaisiin ilmiöihin jäädään jumiin, ne johtavat harjoitusta harhapoluille. Jos etsitään erilaisia “kokemuksia” niitä voidaan kyllä saada aikaan, mutta mitä sitten? Ne eivät todista yhtään mitään. Meillä on Tampereellakin aivan tarpeeksi monta esimerkkiä siitä, että tällainen eksoottisten “kokemusten” jahtaaminen voi johtaa isompiin ongelmiin. Ihmisen mieli on monimutkainen ja outo paikka.

Yleinen ja varteenotettava periaate on, että jos tiedät että sinulla on mielenterveydellisiä ongelmia, älä tee mitään qigong-harjoituksia. Ne saattavat vain syventää ongelmiasi. Ja toisaalta, jos sinulla ei ole tällaisa ongelmia, voi harjoitella vapaasti kuunnellen kehoasi ja mieltäsi.

Willie Limin ja Shiomizun leiristä

Olen jo opettanut muutamaa asiaa, jonka opin tällä leirillä. Lim oli hieno esimerkki siitä, miten toimii karate, joka on pehmeää ja perustuu virtaavaan liikkeeseen. Hän oli myös hieno esimerkki siitä, miten taijista voi löytää kaiken kamppailutaitoihin liittyvän olennaisen tekniikan ja periaatteet. Luulen, että Limin tekniikka oli aika lähellä sitä, mitä voisi pitää myös wadon perusliikkumisena: joustavuus, pehmeys, väistö ja kontrolli, isku jos välttämätöntä. Ainakin itse vien tietoisesti harjoitteluani ja tapaani katsoa kataa tähän suuntaan.

Kim oli sitten kysynyt Shiomizulta, mitä hän itse harjoittelee. Ja vastauskin oli odotettu: seisomista ja istumista. Siis seisomista naihanchi-dachissa kädet edessä pallon ympärillä ja zen-mietiskelyä.

Ottaa varmasti paljon aikaa, että tällaiset ajatukset menevät läpi suomalaisessa karatemaailmassa.