Huomioita 7, ilmestynyt marraskuussa 1997

Patrick McCarthyn leiristä

Syyskuun viimeinen viikonvaihde kului mukavasti Turussa leirillä, jonne Ilpo Jalamo oli tällä kertaa kutsunut Patrick McCarthyn. Hän on yksi heistä karaten historioitsijoista, jotka ovat kaivautuneet todella syvälle okinawalaisen karaten juurille. Mutta hän ei ole vain teoreetikko, vaan myös harjoittaa sitä, mistä puhuu. Hän opettaa useita vanhoja okinawalaisia katoja bunkaineen ja on kehittänyt harjoitusmenetelmän, jonka avulla vanhaa karatea on helpompi lähestyä.

Hän käyttää vanhasta karatesta nimeä koryu uchinandi. Tällä hän viittaa karateen ennen sitä aikaa, kuin Anko Itosu ym. yksinkertaistivat karaten. Tämä yksinkertaistaminenhan tapahtui kahdesta motiivista. Toisaalta pyrittiin luomaan karate, joka olisi käyttökelpoista japanilaisten sotilaiden koulutuksessa ja toisaalta karate, jota voisi opettaa myös kouluissa.

Kuulimme perusteellisen esitelmän karaten historiasta, jota en toista tässä. Siihen voi perehtyä esimerkiksi Bubishin käännöksen alkuluvissa tai John Sellsin kirjassa Unante.

Ensimmäisenä leiripäivänä kävimmä läpi nk. tegumi-harjoituksia. Täydellinen nimi kuului tegumi renzoku keiko, joka tarkoittaa jatkuvaa “drilliä”, jossa harjoitellaan tekniikoita, joiden lähtökohta on “grappling”-tilanne. Tämä lähtökohta on sikäli merkittävä, että se edusti McCarthyn perustulkintaa karatesta: karate on historiallisesti ollut siviili-itsepuolustusmenetelmä, ei mikään varsinainen taistelutaito. Siviilielämän itsepuolustusongelmat lähtevät yleensä tällaisesta “grappling” -tilanteesta. Niinpä suurin osa katojen tulkinnoista, joita harjoittelimme, lähti siitä, että hyökkääjä tarttui kiinni takkiin, käteen, kaulaan jne.

McCarthy totesi oman opettajansa opettajan, jonka nimeä emme kuulleet, kirjoittaneen tämän vuosisadan alussa kirjan näistä harjoituksista. Kirjassa hän toteaa, että nämä tegumi-harjoitukset ovat se linkki, joka yhdistää katan ja sen sovelluksen eli bunkain. Myöhemmin hän totesi, kun kysyin asiaa, että ne 12 tegumi-harjoitusta, joita hän opettaa ovat hänen “tutkimuksensa tulosta”. Hän on kerännyt yhteen ideoita monista tyyleistä, ja tehnyt niistä tegumiksi kutsumansa harjoitusjärjestelmän. Jos tuntee taijin push-hands -harjoituksia ja taijin virtaavia dim-mak-tyyppisiä sovelluksia á la Erle Montaigue, tegumi-harjoitukset eivät tarjonneet mitään uutta ja ihmeellistä.

Pidän kuitenkin hänen perusajatuksestaan. On hyvä systematisoida tällaisia harjoitusmenetelmiä ja niiden avulla opetella sitä perusmateraalia, jota sitten esiintyy katoissa säännöllisesti.

McCarthyn 12-osainen tegumi-sarja pitää sisällään jatkuvana liikkeenä tehtäviä harjoituksia, joissa tulevat esiin kaikki perustorjunnat, keskeisimmät hermopisteet, erilaisia tarttumis- ja kontrollitekniikoita, lukkoja, virtaavaa tekniikkaa jne.

Sunnuntaina opiskelimme vanhaa versiota Seishan -katasta, nk. Arakagi Seishania. Teimme myös jokaiseen liikkeeseen sovellussarjan. Kata oli monella tapaa mielenkiintoinen, jos ajatellaan sitä sen kannalta, että siitä saatoi opiskella vanhaa katojen suoritustapaa ja periaatteita. Se piti sisällään ainakin seuraavia vanhaan karateen liittyviä periaatteita:

– asennot olivat pystyjä ja suhteellisen vapaita;

– seisontoja ei lukittu, vaan askel oli miltei aina liukuva, takajalka siis liukui etujalan perässä;

– askeleessa painopiste heilahti alakautta, teki alakaaren, tämä mahdollisti kaikkien kehon “jousten” sulkeutumisen ja avautumisen;

– tekniikka oli virtaavaa;

– kiai oli mukana kaikissa tekniikoissa;

– käytettiin kolmea erilaista kiaita: “ei”, “jaa” ja “too”.

Minusta mielenkiintoista oli se, että katan tekemisen tapa mahdollisti sisäisen voiman mekaniikan käytön. Sain siis taas yhden vahvistuksen teorialleni, että karatea voi ja tulee tehdä tällä tavoin. Vanhan karaten seisonta-asennot ainakaan eivät aseta sille esteitä – niin kuin modernin karaten pitemmät asennot.

Yksi erittäin mielenkiintoinen seikka oli kiain käyttö. Vanhat katat näyttävät pitävän sisällään systemaattisen menetelmän oikeanlaisen kiain oppimiseksi. Tämähän on täysin kadonnut modernista karatesta. On äärimmäisen harvinaista nähdä karaten opettaja, jolla olisi mitään aavistusta siitä, miten kiai tulee tehdä ja miten se liittyy kehon voiman käyttöön. Suurin osa karaten opettajienkin kiaista on vain yhdenlaisia rääkäisyjä, joilla ei ole mitään tekemistä minkään kanssa.

Näin ei voi sanoa McCarthysta.

Hän ei tosin opettanut tätä kiaiden käyttöperiaatetta kuin sivumennen, ikään kuin sivulauseessa, mutta hänen äänestään kuuli, että asia on hanskassa.

Jos katan jokaiseeen liikkeeseen tehdään kiai, katasta tulee yhdellä tasolla kuin suutran lukua. Olenkin ollut aikaisemmin sitä mieltä, että kiaita ei voi oppia, jos ei ole suhteellisen pitkää kokemusta zazenistä, suutran luvusta ja sellaisista asioista. Nyt minun on muutettava käsitystäni. Jos on kokemusta vanhasta karatesta ja siitä, miten siinä ääntä käytetään, niin ongelmia ei ole. Kiain rappeutuminen onkin vain modernin karaten ongelma. – Muuten, oletteko huomanneet, miten myös seisominen avaa kiaita oikeaan kohtaan samalla, kun “qi laskeutuu dan-tieniin”.

Koko kiai-jutsun teoria on hyvin syvällinen ja monimutkainen, enkä tunne sitä vielä tarpeeksi hyvin. Tästä asiasta on harvinaisen vähän tietoa. Erilaisilla äänteillä ja äänneyhdistelmillä on kuitenkin aasialaisessa kulttuurissa aivan oma merkityksensä ja käyttönsä. Ne liittyvät monimutkaisiin symbolisiin järjestelmiin, mantroihin ja erilaisiin hengitysharjoituksiin, jotka kaikki liittyvät useisiin aasialaisiin henkisiin teihin. Yksi esimerkki tästä on aikidon nk. kotodama.

Palaan tähän teemaan, kun pääsen siinä itse eteenpäin. Yleisenä ja alustavana huomiona voisi todeta, että kiaina “jaa” avaa äänen ja pudottaa sen alas ihanteellisella tavalla “ei” -kiaita varten. Todennäköisesti ne siis kuuluu tehdä yhdessä: “jaa – ei” yhdistelmänä, jossa “jaa” liittyy esimerkiksi torjuntatekniikkaan ja “ei” sitä välittömästi seuraavaan lyöntitekniikkaan.

Pari sanaa liikeperiaatteista

Puhuttaessa karaten ja taijinkin muotojen sovelluksista, viitataan aina liikeperiaatteisiin. Mitä sillä tarkoitetaan? Se ei ainakaan itselleni ole ollut aina itsestään selvää. On siis erotettava erikseen tekniikka ja liikeperiaate – ne eivät tarkoita samaa.

Otan esimerkiksi karaten soto-uke – gedan-barai -yhdistelmän, joka esiintyy monissa katoissa eri muodoissa. Pinan sandanin alussa se tehdään vartalon edessä jalat yhdessä, pinan godanin lopussa yhdenlaisessa kokutsu-dachissa. Taijin 24-askeleen muodossa samanlainen tekniikka esiintyy asennossa, jossa “kurki levittää siipensä”.

Taijin kaikki liikkeet ovat erilaisia ympyröitä ja ympyräkaaria. Näin voi sanoa myös karatesta, vaikka usein ajatellaankin toisin. Mielestäni kuitenkin karatessakaan ei ole suoria liikkeitä, vaan liikkeet kulkevat erilaisia kaaria ja puoliympyröitä. Parhaita esimerkkejä ovat tietysti erilaiset torjuntaliikkeet, kuten esimerkin soto-uke ja gedan-barai. Liikeperiaatteen esiinottaminen tapahtuu siten, että täydennetään liike, joka on puoliympyrä tai kaari, kokoympyräksi ja tehdään sitä virtaavalla tavalla pysähtymättä uudelleen ja uudelleen. Tullaan sitten tietoiseksi näin aikaansaaduissa ympyräliikkeissä siitä, millä mekaniikalla voima otetaan liikkeeseen sen eri vaiheissa. Toisin sanoen: miten liikkuu keskilinja, missä ovat avautumis- ja sulkeutumisvaiheet, kummasta jalasta voima lähtee liikkeen eri vaiheissa jne. Tällainen analyysi paljastaa sen, mitä kutsutaan liikeperiaatteksi.

Tehdessämme esimerkki tekniikkaamme huomaame, miten avautumine vaihtuu sulkeutumiseksi, joka taas vaihtuu avautumiseksi jne. Huomaamme, miten alaselkä tyhjenee ja täyttyy, miten lantio liikkuu, miten voima syntyy etujalassa avautumisvaiheessa jne. Huomaamme myös, miten liikkeen sulkeutumisvaiheeseen, kun siis kädet menevät ristiin, voidaan ottaa kehon sulkeutuvaa voimaa. Tämä voimankäytön tapa avaa monia tulkintoja liikkeen tähän vaiheeseen. Ymmärrämme myös heti, miten liikkeen “valmistava” vaihe, kun kädet menevät ristiin, on myös olennainen osa liikettä ja se voidaan tulkita monen tekniikan kautta. Jos liikettä katsotaan vain sen avautumisvaiheen (siis loppuasennon) kautta ja tulkitaan sen kautta, on annettu vain puolittainen kuva koko asiasta.

Katan yksittäisillä liikkeillä ja liikesarjoilla on siis ikään kuin leikiteltävä, jotta ne paljastaisivat meille periaatteensa. Pelkkä jäykkä katamainen muoto ja liikkeen loppuasentoon tuijottaminen ei kerro liikkeestä kaikkea. Tai se kertoo oikeastaan vain hyvin vähän. Pinan shodanin kolmea ensimmäistä liikettä voi tehdä samalla virtaavalla idealla. Pidä kädet rentoina, mieluummin avoimina, ja tee liikkeet virtaavasti yhteen ja huomaa, miten ensin avaudut, sitten sulkeudut ja taas avaudut; pudota kädet alas, vaihda suunta ja toista toiselle puolelle; ota vaikka askel johonkin suuntaan ja toista taas jne.

Katan muodosta on päästävä tällä tavalla yli ja tutkittava sen jokaista liikettä erikseen sen liikeperiaatteen kannalta. Näin katasta tulee elävää muotoa, joka opettaa meille, miten katan liikkeestä päästään kumiteen ja itsepuolustustekniikoihin. Katan liike eli tekniikka on vain yksi mahdollisuus monesta. Kata näyttää siis vain yhden tekniikan, mutta paljastaa samalla liikeperiaatteen, jonka kautta on vapaa tie kohti lukemattomia sovellutuksia. Näin yksi kata avautuu käsittämättömän moneen suuntaan. Pitääkin hyvin paikkansa kiinalainen kamppailutaitoihin liittyvä sanonta: “Yhdestä tekniikasta syntyy kymmenen, kymmenestä sata”. Kyse on vain ymmärryksemme asteesta.

Peng-linja eli voiman linja maasta kontaktipisteeseen

Sisäinen voima on yleisesti sanottuna koko kehon yhdistettyä voimaa, joka hakee vastavoimansa aina maasta. Tätä voiman linjaa tai vektoria, joka kulkee kontaktipisteestä maahan, kutsutaan joskus “peng-linjaksi” (“peng-path”, “ground vektor”).

Kun seison esimerkiksi kuvan 1. asennossa ja pari työntää kyynerpäästäni, Peng-linja muodostuu kyynerpääni ja takajalkani välille. Olennaista on, että tähän linjaan otetaan voima rennolla tavalla asettaen kehon rakenne opitimaaliseen linjaan niin, että parin työntövoima voidaan ottaa vastaan minimaalisella lihasponnistuksella.

“Puhtaalla peng-linjalla” tarkoiteaan sitä, että linja on mahdollisimman rento joka kohdastaan. Pari ei siis tunne mitään hartiajännitystä, selän jännitystä, lantion tai polven jännitystä jne. Hän tuntee tukevan, mutta joustavan jousen, jonka toinen pää lepää maassa. Oikealla tavalla tehtynä peng-linja on erittäin tukeva, mutta rento.

Peng-linja voidaan sitten asettaa mihin kohtaan kehoa tahansa. Tätä harjoitellaan niin, että annetaan parin työntää mistä kohtaa kehoa tahansa ja missä asennossa tahansa. Pari ei saa antaa aluksi liikaa voimaa, jotta mahdollisimman rento peng-linja voidaan löytää.

Kun sitten edetään monimutkaisempiin push-hands harjoituksiin, peng-linjan maasta kontaktipisteisiin tulee olla jatkuvasti läsnä. Samoin peng-linjan tulee olla läsnä muodon harjoittelussa kuvitellun parin antamiin kontaktipisteisiin.

Peng-linjan manipulointi

Taito taijissa ja muissa sisäistä voimaa käyttävissä lajeissa koostuu perusperiaatteiden (peng-linja ym.) yhdistämisestä tekniikkaan. Niin yksin tehtävät kuin parinkin kanssa tehtävät muodot koostuvat erilaisista tekniikoista ja asennoista. Kun esimerkiksi liikutaan parin kanssa vapaasti, on kyettävä manipuloimaan omaa voiman linjaansa niin, että pari ei saa siitä otetta, mutta samalla on etsittävä parin voiman linja ja käytettävä omaa juurtunutta voimaa parin horjuttamiseksi.

Kun asento on oikea, peng-linja kulkee jaloista käsiin keskustan kautta. Näin ollen keskustaa manipuloimalla hallitaan samalla voiman-linjaa. Pienen keskustan liikkeen avulla voidaan esimerkiksi “kadottaa” oma keskilinja parin käsistä. Samoin, kun on löydetty parin keskusta, horjutus- tai työntövoima voidaa synnyttää keskustan kierrolla.

Voiman juurruttaminen ja oman liikkeen maadottaminen

On hyödyllistä puhua voiman juurruttamisesta, kun tarkoitetaan sitä, että otetaan parin työntövoima vastaan, ja ohjataan peng-linjaa pitkin maahan. Samalla kun parin voima ohjataan kohti “juuria”, myös oma asento juurtuu tukevammin.

Oman liikkeen maadottamisella taas tarkoitetaan sitä, että omaan liikkeeseen haetaan voima maasta. Käytännössä se tarkoittaa sitä, että vajotaan alas, asetetaan peng-linja ja samalla ladataan kehon jouset ja vapautetaan sitten voima. Kaikki tämä voi tapahtua hyvin nopeasti esimerkiksi kesken oman työntöliikkeen, kun pari vie keskilinjansa alta pois. Vaihdamme suuntaa (seuraamme parin keskilinjaa) ja samalla vajoamme ja vapautamme voiman uudelleen.

Kehonlaajuinen liike

“Kun yksi kohta liikkuu, kaikki kohdat liikkuvat”, kehotetaan taijin klassisissa kirjoituksissa. Sisäisen voiman ohjaama liike onkin koko kehon laajuista. Mutta se ei riitä. Ei siis riitä, että liikun niin, että koko kehoni on liikkeessä, joka sekin on vaikea asia, samalla pitää myös toteuttaa periaatetta, että peng-linjan on säilyttävä koko ajan kontaktipisteestä kohti maata. Näin liike saa myös voiman ulottuvuuden. Liike ilman voimaa ei ole taijita. Tässä ei tietenkään tarkoiteta paikallista lihasvoimaa, vaan koko kehon yhdistettyä jousimaista voimaa, jonka juuri on aina maassa.

Jatkuva liike tarkoittaa toisiaan seuraavia avautumis- ja sulkemisliikkeitä. Jokainen taijin asento voidaan analysoida näihin osiinsa: sulkeutumsivaihe ja avautumisvaihe. Yksi liike voi tosin koostua useammista ja eri pituisista avautumis- ja sulkeutumisvaiheesta, mutta ne ovat aina läsnä. Kun otetaan huomioon myös se, että keho kiertyy usein myös keskiakselinsa ympäri, tuloksena on erilaisia maasta kohti käsiä kulkevia spiraalivoimia.

On olemassa erilaisia harjoituksia, joiden avulla sisäistä mekaniikkaa harjoitellaan. Voidaan tehdä erilaisia ympyröitä käsillä pitäen huolta siitä, että neljä perusvoimaa ovat selkeästi erotetut toisistaan.

Chen- tyylissä harjoitellaan paljon nk. Chan Si Gong -harjoituksia (silk-reeling exercises). Kysessä on 18 – 35 liikkeen liikesarja, jossa keskitytään avaamaan kehon 18 “niveltä”: niska, hartiat, kyynerpäät, ranteet, rinta, vatsa, vyötärö, kuat, lonkat, polvet ja nilkat.

Harjoituksessa tehtävät ympyräliikkeet keskittyvät näiden “nivelten” ympärille, joten ne aina myös avaavat näitä alueita. Samalla liike tehdään aina sisäisellä mekaniikalla siten, että kaikki neljä perusvoimaa ovat jatkuvasti läsnä niin, että peng-linja myös säilyy kuvitellusta kontaktipisteestä kohti maata.

Tässä yksi esimerkki näistä harjoituksista.

Seiso vähän normaalia leveämmässä asennossa ja piirrä oikealla kädelläsi ilmaan eteesi myötäpäiväistä ympyrää. Pidä käsi miltei suorassa ja kevyesti ojentuneena (stretch) siten että voima kulkee selästä sormenpäihin asti. Kun käsi kulkee oikealle kämmen osoittaa ulospäin, vasemmalle kulkiessa käsi kääntyy ja kämmen osoittaa ylöspäin. Ole tietoinen neljästä perusvoimasta ja niiden mekaniikasta seuraavalla tavalla. Kun käsi kulkee oikealle vasen jalka työntää, käden laskiessa alas sulkeudut, käden kulkiessa vasemmalle oikea jalka antaa vetoon voiman, käden kohotessa vasemmalla ylös avaudut jne. Paino siirtyy vuorotellen jalalta toiselle ja jalkojen työntö ja vetovoimat vaihtuvat jatkuvasti toisikseen, samoin kehon avautumis- ja sulkeutumsivoimat. Tee sitten liike niin että keskilinja kulkee aina hieman käsien liikkeen edellä niin liike alkaa muistuttaa standardia taiji-mekaniikkaa, jossa liike on koko kehon laajuinen ja sisäinen mekaniikka on toiminnassa.

 

 

 

Zenistä, taijista, karatesta ja seisomisesta

 

 

Kävin Penttilän Juhan kanssa mielenkiintoisen keskustelun siitä, miten seisominen, zen ja taiji liittyvät yhteen. Yritän koota tähän niitä ajatuksia, joita se minussa synnytti. Yksi Juhan peruskysymys kuului, mikä ero on taijin seisomisen (tai yhtä hyvin karaten) ja zen-seisomisen välillä. Ja toinen, onko välttämätöntä tai lainkaan tarpeellista kiinnittää huomiota liikkeen sisäiseen mekaniikkaan, kehon “jousien” työskentelyyn tai muuhun vastaavaan, jos taijita tai seisomista tehdään zen-harjoituksena.

Juhan kysymys syntyi siitä kokemuksesta, että seistessä koettava syvä hiljaisuuden tila on sinänsä riittävä harjoituksen muoto. Se näyttää kaiken olennaisen. Sama hiljaisuus voidaan sitten siirtää ja säilyttää muotoa tehtäessä. Ja itse asiassa, jos kiinnitämme “liikaa” huomiota muihin seikkoihin, kuten kehon mekaniikkaan jne., tämä hiljaisuuden kokemus helposti katoaa.

Tätä kysymystä voi yrittää lähestyä monesta näkökulmasta. On olemassa ainakin harrastajan oma näkökulma, hänen harjoitusmotiivinsa; taijin näkökulma eli kysymys siitä, mitä on “oikeaoppinen” taiji; ja zenin näkökulma, tässä tapauksessa sen Rinzai-koulun linjan näkökulma, joka on siirtynyt Yamada Mumonilta, Engaku Tainolle ja hänen kauttaan meidän harjoitteluumme.

Taino itse asiassa käsitteli paljon tätä kysymystä viime elokuun sesshinissään. En tee muistiinpanoja näistä opetuspuheista, joten selitän asiaa niin kuin sen itse nyt ymmärrän. Tämä on kuitenkin erittäin tärkeä kysymys Rinzai-koulun zenin kannalta yleisemminkin.

Kysymys on itse asiassa hiljaisuuden ja liikkeen suhteesta. Ja laajennettuna kyse on meditaatossa saavutettavan syvän ja perustavan hiljaisuuden kokemuksen ja muun aktiivisen elämän suhteesta. Tämä on yksi niistä leikkauspisteistä, jossa buddalaisuuden Hinayana– ja Mahayana -koulut eroavat toisistaan, samoin zenin Soto– ja Rinzai -koulut.

Yksinkertaistetusti voisi sanoa näin. Rinzai-koulussa katsotaan, että harjoitus, joka keskittyy vain “absoluuttiseen” todellisuuteen, zazenissä tai seistessä saavutettavaan “absoluuttiseen samadhiin” (Katsuo Sekidan termi), on yksipuolista. Ihminen elää elämäänsä joka tapauksessa “suhteellisessa” maailmassa. Ja se on se maailma, johon se peruskokemus, joka “absoluuttisessa samadhissa” saadaan, on siirrettävä. Me emme elä elämäämme, ja vielä vähemmän nykyaikana, luolaan vetäytyneenä. Me elämme maailmassa, joka on täynnä iloa ja surua, epätoivoa, vihaa ja rakkautta, kuolemaa, murhia ja syntymiä. Luolassa tätä ei ole. Ja vetäytyminen luolaan tai “absoluuttisen samadhin” turviin tilanteessa, jossa läsnäoloamme kaivataan, on pakenemista elämän edestä.

Tämä on äärimmäisen tärkeä nk. boddhisattva-ideaalin sisältämä periaate. Tämän ideaalin tunnuslauseita toistamme joka zen-harjoituksen alussa: “teen tämän harjoituksen pelastaakseni kaikki tuntevat olennot” … jne.

Mumonkanin alussa on seuraava zen-harjoitusta kuvaava runo:

 

Suurella valtatiellä ei ole portteja.

Siihen yhtyvät tuhannet pikkutiet.

Kun astut portittoman portin läpi,

voit vapaasti seilata taivaan ja maan välillä.

 

Taivas tarkoittaa tässä “absoluuttista” todellisuutta, maa “suhteellista”. Kun olet saavuttanut vapauden zen-harjoittelun avulla, voit vapaasti liikkua “absoluuttisen “samadhin” ja “positiivisen” samadhin (taas Katsuo Sekidan termi) välillä.

Rinzai-koulun harjoitus pitää sisällään aina nämä kaksi puolta. Zazenin (tai rizuzenin) avulla etsitään absoluuttista hiljaisuutta, joka sitten siirretään elävöittämään kaikkea aktiivista toimintaa. Tämä toiminta voi aluksi olla mikä tahansa perinteinen zen-taito: budo, taiji, teeseremonia jne., mutta lopulta aina – koko elämä. Tämä ei ole tietenkään helppo saavuttaa. Siis se, että absoluuttisen hiljaisuuden kokemus elävöittäisi kaikkea toimintaamme, mutta siksi tällä tiellä onkin askeleita. Voimme aluksi yrittää saada tämän idean toimimaan jonkin fyysisen taidon alueella. Ja siitä voimme sitten jatkaa eteenpäin. Kunnes lopulta kaikesta tekemisestämme tulee yhtä zen-toimintaa. Tämä on tietysti koko eliniän jatkuva prosessi. Ei ole olemassa mitään instant-zeniä.

Ei siis ole niin, että “zen-seisomisen” lisäksi on välttämättä tehtävä taijita, karatea tai jotakin muuta fyysistä harjoitusta – mutta se voi olla ja onkin suureksi avuksi. Monissa aasialaisissa viisausperinteissä on mukana kehon harjoitus. Mielen harjoitus suoraan on hyvin vaikeaa. Mieltä on helpompi lähestyä kehon kautta.

Erityisesti siinä Rinzai-perinteessä, jota me seuraamme, painotetaan kehon harjoitusta. Omori Sogen Roshi on todennut suurinpiirtein, että budo ilman mielen harjoitusta ei ole muuta kuin raakalaismaista toimintaa, ja zen ilman ruumiin harjoitusta ei ole muuta kuin älyllistä haihattelua.

Tämä on se näkökulma, jota Engaku Tainokin haluaa omassa opetuksessaan korostaa – ja joka tämän kautta on Zenshindojon harjoitustenkin yksi keskeinen periaate.

Voi olla niin, että kehon sisäisen mekaniikan avaaminen ei ole zenin kannalta niin erityisen olennaista, mutta se voi olla suureksi avuksi. Mutta taijin kannalta se on erittäin olennaista. Tässä pääsemmekin toiseen näkökulmaan, joka on taidon näkökulma. Tämä sopii niin taijihin, kuin karateen tai teeseremoniaan. Taito pitää sisällään monia ulottuvuuksia. Taijin tapainen fyysinen taito koostuu tietyistä liikeperiaatteista ja tekniikoista, jotka rakentuvat näiden periaatteiden varaan. Jotta oppisimme tekemään taijita oikein, meidän on opiskeltava ankarasti sen liikeperiaatteita. Ankarasti siksi, että liikkeen sisäinen mekaniikka ei ole helppoa, se vaatii loputtomasti työtä ja toistoja. Mutta tämä työ, jota teemme opiskellessamme taidon periaatteita ja tekniikoita, antaa itsensä hyvin zen-harjoituksen muodoksi. Jos suhtaudumme fysiseen taitoon zen-harjoituksena, niin mielen asenteesta tulee erityisen tärkeä. Silloin tärkeäksi tulevat sellaiset seikat kuten sisäinen tietoisuus liikkeestä, läsnäolo, hiljaisuuden siirtäminen liikkeeseen jne. Kun on sanonut näin, huomaa heti, miksi taiji on erityisen hyvä zen-harjoituksen muoto: koska samat asiat ovat taiji-harjoittelussa joka tapauksessa tärkeitä, vaikka harjoitusta ei nähtäisikään minkään zenin kannalta (niin kuin useimmiten on asian laita).

 

Kolmas näkökulma on tietysti harrastajan oma näkökulma. Miksi hän harjoittelee sitä, mitä hän harjoittelee? Nämä ovat henkilökohtaisia kysymyksiä, joihin ei toinen voi vastata. Niihin on vastattava itse. Zenshindojossa on mahdollisuus harjoitella monista lähtökohdista ja motiiveista. Taijita voi harjoitella terveysvoimisteluna, kamppailutaitona, zen-harjoituksena. Samoin karatea. Olen kuitenkin sitä mieltä, että zen-harjoitus pelkkänä istumisena, zazeninä, on puutteellista – edellä kuvatuista syistä. Ja monista muista. Esimerkiksi siksi, että aivan kuten elämä tulee “meistä läpi” ajatuksina, tunteina, siis mielessämme, se tulee meistä läpi myös ruumiissa ja sen liikkeissä. Zen on yhtä kuin elämämme kokonaisuudessaan ja jos emme ole tietoisia ruumiistamme ja sen taidoista – kadotamme näkyvistä suuren osan elämästämme. Tästä syystä näkisin mielelläni, että kaikki zen-ryhmäläisemme täydentäisivät zenin opiskeluaan myös karaten tai taijin tai muun fyysisen taidon avulla.

 

Minä en yleensä innosta ihmisiä zenin opiskeluun. Päinvastoin. Jos joku on kiinnostunut tulemaan zen-ryhmään, suhtaudun yleensä välinpitämättömästi. Jos joku on todella kiinnostunut zenin opiskelusta, hän ei tarvitse kannustusta. Päinvastoin. On perinteinen tapa asettaa hänen tielleen aluksi esteitä. Meillä ne ovat olemattoman pieniä. Perinteiseen japanilaiseen luostarikoulutukseen haluava joutuu istumaan paikallaan luostarin eteisessä useita päiviä – yötä päivää. Välillä hänet raahataan ulos ja heitetään kadulle. Sisään ei tulla pienellä tahdon voimalla eikä olemattomalla motivaatiolla. – Meillä se käy liian helposti. Siksi zazen-harjoituksessa käyvä väki putoaa joka syksy alun ehkä kymmenestä yrittäjästä pariin kolmeen.

 

 

Vielä pari sanaa siitä , mikä on olennaista

 

 

Zen-harjoituksen kahdesta ulottuvuudesta, absoluuttisesta ja suhteellisesta, pyhästä ja maallisesta, sakraalista ja profaanista, voisi vielä sanoa pari sanaa. Jos katsoo tarkemmin erilaisia zenin harjoitusmuotoja, nämä alueet on helppo nähdä. Zen-sesshin on tästä hyvä esimerkki. Sesshinkin pitää sisällään nämä kaksi: zazen, jonka kautta etsitään sakraalia kokemusta, absoluuttista hiljaisuutta ja kaikki muu toiminta: syöminen, teen juominen, työnteko, voimistelu jne, jotka edustavat taas sitä profaania aluetta, jossa ihminen joka tapauksessa arkipäivänsä elää. Tämä harjoituksen tapa pyrkii opettamaan myös sitä, että ei pidä takertua mihinkään tilaan. Ei myöskään siihen, mikä koetaan “pyhäksi”. Eri tilatkin ovat “olosuhteita” joista tulisi olla vapaa ja riippumaton. “Kulkea siis vapaasti taivaan ja maan välillä”, niin kuin Mumonkanissa todetaan.

Taino puhui paljon elokuun sesshinin aikana siitä, miten elämme elämässämme aina jotakin roolia ja tämä rooli on hoidettava mahdollisimman hyvin. Se vaatii ensiksi tietysti tietoisuutta siitä, että otamme yllemme jonkin roolin. “Normaalistihan” elämme jatkuvasti erilaisissa rooleissa, mutta emme tietoisina rooleistamme. Zen-harjoituksen yksi tarkoitus on auttaa meitä tulemaan tietoiseksi siitä, minkä roolin kulloinkin olemme ottaneet yllemme. Tämä on mahdollista vain, jos kykenemme ensin pudottamaan yltämme kaikki roolit. Rinzai puhuu Rinzairokussa siitä ihmisestä “joka ei kuulu mihinkään luokkaan”.

Muuten – Rinzairoku on perusteksti, joka kannattaa omistaa.

Niin – muuten. Teemaan palatakseni – oletteko koskaan ajatelleet, miksi aina zazen-harjoituksen jälkeen tehtävät kolme kumarrusta tehdään niin kuin ne tehdään: vauhdilla. Tuntuuko siltä, että se rytmi ei “minulle” sovi?

 

 

Mike Sigmanin seminaarista

 

 

Osallistuin lokakuun lopussa Mike Sigmanin Lontoossa pitämään “Internal Strength” -seminaariin. Sigman on erityisesti neijia-postituslistan jonkinlainen guru, joka pitää sisäisen voiman mekaniikkaan liittyviä seminaarejaan ympäri Yhdysvaltoja ja jonkin verran Euroopassakin. Hänellä on laaja kokemus erilaisista kamppailutaidoista yhteensä noin 35 vuoden ajalta. Hän on tehnyt ainakin kymmenkunta vuotta karatea, sitten aikidoa, ba-gua-quania, hsing-yi-quania, yang- ja chen -tyylin taijita. Nykyään hän harjoittelee vain chen-taijita.

Seminaari oli monella tapaa mielenkiintoinen ja antoisa. Olen seurannut Sigmanin juttuja neijia-listalla vähän toista vuotta ja lukenut kaikki hänen Internal Strenght -lehdessä julkaisemat artikkelit sisäisestä voimasta. Pidän niitä erittäin hyvinä. Mike Sigman ja Jan Diepersloot ovat niitä tämän sukupolven taijin harrastajia, jotka ovat onnistuneet analysoimaan taijin liikkumisen mekaniikkaa hyvin selkeällä tavalla. Yleensä ottaen kiinalaisilla on toinen näkökulma. He opettavat näyttämällä ja olettavat, että oppilaat matkivat tarkasti heidän liikkeitään. Tämän opetustavan iso ongelma on se, että kaikki mitä tehdään, ei yksinkertaisesti näy päältä. Ja mitä taitavampi harrastaja on, sitä vähemmän hän näyttää sisäistä mekaniikkaansa ulospäin. Ainakin länsimaiselle ihmiselle älyllinenkin liikeanalyysi on suorastaan välttämätöntä.

Harjoittelimme kaksi päivää noin viisi tuntia päivässä, joten asiaa tuli paljon. Positiivisin asia, jonka koin oli ehkä havainto, että Sigman ei tuonut taijihini mitään ratkaisevasti uutta. Asiat, mitä hän opetti, olivat tuttuja ennestään. Hän tosin opetti monia hyviä ja itselleni uusia harjoitusmetodeja, joiden avulla sisäistä mekaniikkaa avataan ja voimistetaan ja korjasi joitakin virheitäni. Tästä olin erityisen mielissäni.

Seminaarin kantava teema oli sisäisen voiman perusmekaniikka: voiman neljä suuntaa: eteen, taakse, ylös ja alas, ja niiden mekaniikka sekä peng-linjan harjoitteleminen. Viimeisenä päivänä harjoittelimme jonkin verran muodon sovelluksia.

Seminaari vahvisti entisestään käsitystäni siitä, että Janin viime kesän materiaali, eräänlainen taijin push-handsin yin-ulottuvuus, edellyttää hänen edellisen kesän opetusmateriaalinsa, yang-ulottuvuuden, perustakseen. Keskityimme Sigmanin seminaarissa tuohon yang-ulottuvuuteen, eli siihen, miten push-handsissa kosketuspisteestä kulkee aina selkeä voiman linja (peng-path) jalkoja kohti. Yksin tehtävässä liikkeessä, esim. muodossa, tämä parin antama voima ja kontaktipiste voidaan aina kuvitella. Tästä kuvitellusta tekniikan sovelluspisteestä kulkee aina puhdas ja rento voiman linja kohti jalkoja.

Toinen asia oli voiman perusympyrän erottaminen jokaisessa liikkeessä. Yksi keskeinen Sigmanin opetus oli se, että on tultava huolellisesti tietoiseksi siitä, että muodon liikkeiden jokainen kohta on sisäisen voiman kannattelema. Muodossa ei siis ole millään kohtaa “löysää” niin, että käsi liikkuisi itsestään. Jokaisessa liikkeen kohdassa koko keho liikkuu. Se on silloin aina osa voiman ympyrää. Se on joko avautuvaa tai sulkeutuvaa liikettä tai eteen tai taakse menevää liikettä, jota johtaa jalasta tuleva voima ja lantion kierto.

 

Omaa harjoitteluani seminaari jonkin verran muutti, joka on jo näkynyt harjoituksissakin. Yritän olla enemmän tietoinen niistä voimista, joista jokainen liike koostuu. Push-hands -puolella yritän olla enemmän tietoinen siitä, mitä ovat push-hands -harjoitusten yin- ja yang-aspektit. Olen vakuuttunut siitä, että kummatkin ovat tärkeitä ja tietyllä tapaa rakentuvat toistensa varaan. Vain toisen tekeminen on yksipuolista. Yin-puolta, siis eritääin pehmeää ja sensitiivistä liikettä, ei voi tehdä, jos yang-puoli ei ole ensin kunnossa. Erittäin pehmeässä push-handissa voimien linjojen on oltava joka tapauksessa aina kohdallaan. Tätä on vaikea tietää, jos pari ei koskaan “testaa” sitä. On mahdollista pyöritellä pehmeästi käsiä ja harjoitella väistämistä olematta lainkaan tietoinen siitä, miten voima tähän liikkeeseen rakentuu.

 

***