HUOMIOITA 15, julkaistu huhtikuussa 1999

Kuuntelusta

Kuuntelemisella voidaan tarkoittaa montaa asiaa. Kun teemme minkälaista push-hands -harjoitusta tahansa, yksi asia, mitä opetellaan, on parin kuunteleminen. Olen kirjoittanut aikaisemmin useasti siitä, miten liikkeen ja tietoisuuden on kuljettava yhdessä. Kuunteleminenkin on mahdollista vain, jos olemme jatkuvasti tietoisia siitä, mitä tapahtuu. Taijin push-hands harjoituksissa korostetaan sitä, että kuunteleminen liittyy aina “liimautumiseen” ja “seuraamiseen”. “Kuuntele”, “liimaudu” ja “seuraa” ovat yleisiä iskusanoja ja ne kuvaavat itse asiassa samaa asiaa eri näkökulmista. Jotta voimme kuunnella parin liikettä, meidän ei pidä irrottaa kosketusta hänestä. Siksi “liimaudumme” häneen koko ajan. Ainakin toisen käden tulee olla kontaktissa pariin jatkuvasti. Toinen käsi voi hetkeksi irrota. Jotta voimme liimautua ja kuunnella, meidän on “seurattava” parin liikettä ja voimaa.

Kuuntelemisen opiskelussa kosketus pidetään kevyenä ja herkkänä: “ihokarvakosketuksena”. Tämä on ainakin yleinen käsitys asiasta. En ole kuitenkaan aivan varma siitä, että kuuntelua ei voisi oppia vähän suuremmassakin “paineessa”. Esimerkiksi yi quanissa pyritään aivan samalla tavalla kuin taijissa kuuntelemaan parin voimaa ja välttämään suoran voimaa vastaan toimivan voiman käyttö. Yleensä paine on kuitenkin yi quanissa kovempi kuin taijissa. Perusidea on kuitenkin sama.

Kun “kuuntelemme” niin mitä kuuntelemme? Kuuntelemisessa on aina läsnä monta ulottuvuutta, joita en kaikkia pysty vielä edes näkemään. Tällä hetkellä minusta tuntuu siltä, että kaksi kuuntelemisen ulottuvuutta asettuvat päällimmäisiksi. (A) Ensimmäinen on painopisteen liikkeen, siis itse asiassa keskilinjan liikkeen kuunteleminen. (B) Toisaalta kuuntelemme myös sen voiman laatua ja syntymistapaa, jonka kosketuksessa tunnemme.

Katsotaan ensiksi painopisteen liikettä. Palautan aluksi mieleenne lauseen, jota Jankin on toistanut kaikilla leireillään, nimittäin: “Pieni liike on parempi kuin suuri liike ja liikkumattomuus on parempi kuin pieni liike”. Tämä ajatus on peräisin yi quanin perustajalta Wang Xiang Zhailta. Olemme soveltaneet sitä lähinnä yksin tehtävissä harjoituksissa, esim. shi-li -ympyröissä tai muissa liikkeissä, joissa liike on viety “sisäiseksi” pienentämällä liikerataa. Zhang Chang Wang opetti, niin kuin muistatte, että näissäkään harjoituksissa ei pitäisi lähteä erityisen suurista liikkeistä. Hänen oma liikkumisensa shi-li -harjoituksissa oli miltei olematonta.

Mutta miksi näin? Shi-li -harjoituksessa kyse on varmaan koko kehon yhdistymisestä ja tämän yhdistyneen voiman säilyttämisestä, mutta pariharjoituksissa periaate pätee toisella tavalla. Push-handsissa se liittyy juuri kuuntelemiseen. Suuri liike on helppo kuulla, pieni liike vaikeampi ja jos et liiku lainkaan, ei ole mitään, mitä pari voisi kuunnella. Tämä pätee tietysti sekä omaan että parin liikkeeseen. Eli: pidä oma painopisteen liikkeesi mahdollisimman pienenä ja kuuntele parin painopisteen liikettä. Jos se on suuri, mene heti mukaan ja auta häntä siihen suuntaan, mihin hän on laittanut massansa liikkeelle. Huomaa esimerkiksi, että on vaikeaa (ei mahdotonta) ottaa askelta siirtämättä painopistettä.

Tämä liittyy tietysti vapaaseen push-hands -harjoitukseen. Muodollisissa harjoituksissa keskilinjan liikkeet tehdään aluksi isompana. Mutta hiljalleen niissäkin on pyrittävä pienentämään painopisteen liikkumista. Kun teet esimerkiksi peng-lu-an-ji -harjoitusta, etsi sellaista liikkumisen tapaa, jossa ikään kuin sisäisesti vajoat vuorotellen takimmaisen ja etummaisen lonkan sisään. Näin asentosi pysyy horjumattomana, “juuri” säilyy, mutta pystyt samalla antamaan voiman vuorotellen kummastakin jalasta.

Totesin aluksi, että kuuntelemme myös parin voiman laatua ja se syntymistapaa. Kuuntelemme oikeastaan sitä, miten pari kykenee tuomaan peng-linjan jaloistaan kontaktipisteeseen ja millä tavalla. Onko yhteys jäykkä vai rento, katkeaako yhteys jossakin tilanteessa, mistä kohtaa se katkeaa, mistä kohtaa se on jäykkä, pysyykö linja vakaana askelluksessa jne. Erityisen tärkeää on se, miten pari käyttää ming-men -aluettaan. Joku aikidon opettaja on joskus todennut, että parin hallitsemiseen riittää se, että hallitset hänen toista tai kolmatta lantion nikamaansa. Tämä on sama asia. Jos ming-men -piste tyhjenee, pari on täysin hallittavissa. Tästä syystä, jos pyrimme horjuttamaan paria, työntövoimamme tulee suuntautua ylöspäin niin, että pari “katkeaa” juuri tästä kohdasta.

Tietysti kuuntelemme myös parin voiman laatua ja sen suuntaa. Ohi menevään voimaan ei tarvitse reagoida mitenkään. Sen voi antaa mennä ohi ja matkalla kääntää omaa kehoaan keskilinjan ympäri. Jos voima tulee suoraan keskilinjaani kohti, vaihtoehtoja on useita. Voin liikuttaa hieman keskilinjaani, jolloin voiman suunta on jälleen ohi. Voin myös suunnata parin voiman suoraan keskilinjan suunnassa kohti juurtani ja antaa sen tämän kautta takaisin.

Olikohan se Yang Cheng-fu, tai ainakin joku hänen aikalaisensa, joka näytti kuuntelutaitoaan seuraavalla tempulla. Joku tuli haastamaan hänet otteluun. Tähän Yang totesi, että jos ennen varsinaista haasteottelua haastaja yrittäisi nykäistä pois hänen kädestään lyhyen langanpätkän, jota hän pitää kiinni vain peukalollaan ja etusormellaan. Jos hän pystyy tekemään sen, hän mielellään otteleekin. Mutta, niin kuin arvata saattaa, haastaja ei kyennyt tempaisemaan Yangin kädestä langanpätkää, sillä aina kun hän yritti tehdä niin, Yang antoi myöten. Haastaja väsytti itsensä yrittämällä turhaan tempaista narua Yangin kädestä, mutta Yang oli häntä aina yhden askeleen edellä. Niinpä haasteottelukin jäi ottelematta.

Vajoamisen harjoittelu ja vatsahengitys

Olen viime aikoina oppinut ymmärtämään vähän enemmän sitä, miksi seisomisessa vatsa on pyrittävä pitämään täysin rentona. Jos muistatte, Zhang opetti tämän asian niin, että rentouden tunne on vietävä vatsalla mahdollisimman alas. Se liittyy moneen asiaan, mutta nyt se tuli mieleeni nimenomaan vajoamisen yhteydessä. Vajoamiseen liittyy nimittäin tietty sisäinen kokemus siitä, että vajotaan “lonkan sisään”. Lonkan on oltava tietysti rento ja avoin, että niin voi tehdä. Kun vatsa on täysin rento, on mahdollista hengittää sisään niin, että vatsa tuntuu laajenevan lonkkien sisään asti. Tämä edellyttää sellaista vatsahengitystä, jossa se tila, jossa hengitys vatsalla tapahtuu, koetaan joka suuntaan laajenevana ja supistuvana pallona, jonka keskipiste on wu-chi -piste. Tämä on yksi tärkeä hengityksen harjoitteluun liittyvä kokemus. Näin saadaan kokemus siitä, miltä vajoaminen lonkan sisään yleensäkin tuntuu ja sitä voidaan harjoitella tämän tietoisen hengityksen avulla.

Voit seistä vaikka tasaseisonnassa pallo kädessä tai toinen jalka edessä. Jos seisot tasaseisonnassa, yritä rentoutua niin, että tunnet sisäänhengityksen aikana vatsalla sijaitsevan pallon laajenevan joka suuntaan, mutta erityisesti lonkkien sisään asti. Alavatsan pitää olla silloin täysin rento ja lonkkien “avatut”.

Kun sitten seisot jousipyssyasennossa (tai zenkutsu-dachissa) paino tasan kummallakin jalalla, polvet taipuneina ja lonkat auki, voit tuntea, miten vajoaminen tapahtuu lonkkien sisään. Ja voit tällä hengitystavalla voimistaa tätä tunnetta. Jos sinua nyt työnnetään, olet erittäin tukeva, koska olet oikealla tavalla “vajonnut”.

Samalla tavalla voit pyrkiä pudottamaan qiin maahan asti.

Kiinalaisten sanonta, että “qi vajoaa dan-tieniin” tai japanilaisten puhetapa kiistä, joka lasketaan tandeniin, viittaa ainakin tähän kokemukseen.

Huomatkaa, että kiinankielessä qiin yksi konkreettinen merkitys on hengitys. Qigong-harjoitus käännetään yleensä hengitysharjoitukseksi.

Japanilaisessa perinteessä, kun painotetaan haralla tai tandenilla tapahtuvaa hengitystä, tulee liian helposti korostettua vatsan laajenemista hengitysliikkeessä eteenpäin. Kiinalaisen perinteen opettama tapa on tulla tietoiseksi siitä, miten vatsa laajenee sisäänhengityksessä kaikkiin kuuteen suuntaan: eteen, taakse, ylös, alas, oikealle ja vasemmalle.

Kinhin

Istuttuamme puoli tuntia zazenissä teemme aina tuokion kävelymietiskelyä. Zen-harjoituksissa emme tee mitään kovin monimutkaisia asioita. Palaamme ensimmäisiin asioihin: istumiseen, hengittämiseen, seisomiseen, kumartamiseen, kävelemiseen. Kinhin-kävely ei ole sen kummempaa kuin mikä tahansa yksinkertainen asia, jota teemme aina, mutta yleensä emme tee sitä tietoisesti. Kinhinissä meidän on käveltävä tietoisesti. Siksi kävelemme hitaasti ja harkitusti. Ensimmäinen asia, mikä on kinhinissä ratkaistava on se, miten voi ottaa hitaan askeleen. Jos emme ratkaise tätä asiaa, astumme aina töksähtäen ja kulmikkaasti, eikä liikkeemme ole luonnollista. Etsimme luonnollista, hidasta kävelyä. Aivan samoin etsimme luonnollista istumista, luonnollista seisomista, luonnollista hengittämistä.

Jotta voimme ottaa hitaan askeleen luonnollisella ja tietoisella tavalla, meidän on pidettävä tasapainomme koko askeleen ajan. Tämä on keskeistä. Se ei kuulosta miltään, mutta ei ole aivan helppo asia. Luulemme, että kävelemme aina tasapainossa. Se ei kuitenkaan yleensä pidä paikkaansa. Yleensä kävelemme niin, että olemme ikään kuin kaatumassa jatkuvasti eteenpäin ja eteen astuva jalka estää tämän kaatumisemme. Kinhinissä ei pidä kaatua. Pitää kävellä. Luonnollinen, hidas askel edellyttää sitä, että pysymme koko ajan itsemme keskellä. On siis pysyttävä keskellä itseään silloinkin, kun seisoo yhdellä jalalla, eikä vain silloin, kun kummatkin jalat ovat maassa. Tämä onkin yksi tärkeä asia, jota kinhin pyrkii opettamaan: miten olla itsensä keskellä – aina; miten toimia keskeltä itseään – aina, eikä vain silloin, kun on tuki, mistä pitää kiinni tai kun kummatkin jalat ovat maassa, vaan – aina. Aluksi keskustasta toimiminen on jatkuvaa paluuta keskustaan. Vasta pitkän harjoituksen tuloksena voimme löytää sen tilan, missä kaikki toiminta tapahtuu aina keskeltä käsin. Ei vain käveleminen, vaan kaikki: istuminen, syöminen, puhuminen, seisominen.

Zenin eri koulut tekevät kinhinin hieman eri tavoin. Soto-koulussa kävellään hyvin lyhyin ja hitain askelin: jalka etenee askeleessa vain puoli jalkaterän mittaa. Rinzai-koulussa suositaan nopeampaa ja räväkämpää kinhiniä. Joskus se kiihdytetään jopa juoksuksi. Me harjoitamme kinhiniä, joka on jossakin näiden kahden tavan keskellä. Kävelemme hitaasti, mutta otamme hieman pidemmän askeleen.

Kinhininkin opetteleminen etenee vaiheittain. Lopulta hengitys ja liike yhdistyy tässäkin. Yksi tapa voi olla, että hengitän sisään askeleen aikana ja ulos painosiirron aikana. Yksi hengityksen kierto voi pitää sisällään myös kaksi askelta. Kaikissa tavoissa askel tehdään tietoisesti, kantapää ja jalkapohja asetetaan lattialle tietoisesti, paino siirretään tietoisesti tuntuma keskustaan säilyttäen ja painon siirron jälkeen tukijalalle vajotaan. Vajoamalla vakautetaan tasapaino. Taijin harrastajille kaikki tämä on tuttua.

Kinhinissä kädet pidetään yhdessä rinnan edessä nk. shassho-asennossa. On monia tapoja tehdä tämä, mutta yleensä kädet ovat päällekkäin niin, että vasen käsi peittää oikean käden, ja oikean käden sormet tarttuvat vasempaan peukaloon. Oikea käsi voi olla auki tai nyrkissä. Muoto sinänsä ei ole niin olennainen kuin se sisäinen kokemus, mitä asennolla haetaan: kädet ikään kuin sulautuvat yhdeksi. Kahdesta tulee yksi.

Sama kokemus liittyy jalkojen ristimiseen lootus- tai puolilootusasentoon. Kun jalat ovat ristissä, myös niiden erillisyys päättyy. Hyvässä zazen-asennossa luodaan fyysisen asennon kautta, jossa siis jalat ja kädet ovat yhdessä, tietynlainen sisäinen ykseyskokemus, joka ikään kuin laajenee fyysisestä kokemuksesta henkisen kokemuksen alueelle. Emme siis istu tai kävele missään sattumanvaraisissa asennoissa, vaan ulkoisen muodon avulla pyritään aina luomaan myös tietty sisäinen kokemus.

Kun kädet liitetään yhteen gassho-asennossa, ajatus on sama.

Vielä palaamisesta ensimmäisiin asioihin

Tämähän on koko zen-sesshinin perusajatus. Muutama päivä, tai viikko, harjoitellaan aivan tavallisia asioita. Ei mitään erityistä. Istutaan, kävellään, syödään, tehdään erilaisia töitä, juodaan teetä jne. Mutta kaiken pitäisi tapahtua tietoisesti. Koko sesshin on yhtä palaamista: palaamista tavallisiin ja ensimmäisiin asioihin. Voisi myös sanoa, että etsitään luonnollista tapaa tehdä tavallisetkin asiat. Mutta se mitä kutsumme normaaliksi tavaksi, ja luonnollinen tapa eivät yleensä ole sama asia.

Otetaanpa esimerkiksi vaikka hengitys. Yleinen ohje on, että pitää hengittää luonnollisella tavalla. Tässäkin “luonnollinen” ja “normaali” ovat eri asioita. Vasta hyvin pitkän harjoittelun jälkeen pystymme pudottamaan pois kaikki “normaalit” tottumuksemme ja pääsemme luonnolliseen hengitystapaan.

Viimeksi, kun vedin näyttelijöiden taiji-tuntia, kiinnitin huomioni tähän asiaan. Kurssilla on ihmisiä, joille olen opettanut kohta neljä vuotta sitäkin, miten hengitys taijissa tapahtuu, siis luonnollisesti, pallea vapaana, vatsalla. Mutta edelleen vain harva pystyi tekemään sen. Seisoimme pitkään wu-chi -asennossa. Annoin sen tyypillisen ohjeen, minkä usein annan, että vatsallanne on pallo, jonka keskipiste on wu-chi -piste ja sisäänhengityksessä tämä pallo laajenee joka suuntaan, ja uloshengityksessä supistuu. Edelleen kehotin rentouttamaan rinnan yläosan siten, että pallea pääsee vapaasti liikkumaan. Kun sitten kiersin korjaamassa heidän asentojaan ja tarkkailin heidän hengitystään, ainakin puolet heistä hengitti niin, että vatsa oli jännittynyt ja rinta liikkui.

Minun on nykyään vaikea ymmärtää tätä, koska tällainen hengitystapa vaatii koko ylävartalon aika voimakasta jännittämistä. Vatsan rentouttaminen tuntui olevan joillekin, erityisesti naisille, todella vaikeaa. Tämä tapa oli ilmeisesti heidän “normaali” hengitystapansa. Se on todella kaukana “luonnollisesta” hengityksestä.

(Miten on mahdollista lainkaan edetä opettamaan nk. “käänteistä hengitystä”, jolla on myös paikkansa erityisesti taijissa?)

Sama pätee moneen muuhun toimintaamme. On mielenkiintoista tutkia vaikka sitä, mikä on “normaalin” kävelyn ja “luonnollisen” kävelyn välinen ero. Tai istumisen.

Olenko jo suositellut kaikille, että lukevat Shunryu Suzukin kirjan Zen mieli, aloittelijan mieli. Se on hieno kirja, joka näyttää kertovan yksinkertaisista asioista, mutta todellisuudessa on erittäin syvällinen.

 Vielä hengityksestä

Kun opiskelemme istumista, hengitysten laskemista tai tarkkailemista, niin korostamme aluksi sitä, että hengityksen annetaan tapahtua luonnollisesti, omalla rytmillään. Hengitysrytmiin ei siis pidä puuttua. Kyseessä on ensisijaisesti mielen tarkkaavaisuuden harjoitus, ei hengitysharjoitus. Joka tapauksessa, kun harjoituksemme hieman etenee ja syvenee, niin hengitystapakin alkaa muuttua. Hengitysrytmi rauhoittuu ja pitenee huomattavasti. Nimittäin hengityksen ja mielen välillä vallitsee tietynlainen suhde. Ehkä oikeammin voisi sanoa, että pallean ja vatsan seudun lihasten hienovaraisten rentous- ja jännitystilojen ja mielen tilojen välillä vallitsee tietty suhde, joka istuessa pitää löytää. Mikä se suhde on, on siis itse löydettävä. En voi kuvata sitä tässä tarkasti. Zenin perinteessä neuvotaan joskus hengittämään niin, että nenän eteen asetettu höyhenen kevyt lehti ei värähdä. Se tarkoittaa sitä, että ilmavirta on miltei huomaamaton. Silloin hengitys ei tietenkään voi olla kuuluvaa.

Yksi zazeniin liittyvä fyysinen koan kuuluukin siis näin: miten voin antaa hengitykseni kulkea luontevasti niin, että hengitän minuutin aikana sisään ja ulos vain pari kertaa. Tämä ei ole älyllinen ongelma. Se on hengitykseen liittyvä fyysinen tapahtuma, joka paljastaa hengityksen ja mielen suhteen: se on yksi tärkeä fyysisen ja henkisen leikkauskohta, jonka tutkimiseen on käytettävä paljon aikaa ja ponnistusta. Se opettaa kuuntelemaan sitä hiljaisuutta, josta kaikki liike, myös hengitysliike, saa alkunsa.

Yin ja yang

On hyödyllistä ajatella “sisäisen” voiman “sisäisyys” niin, että kyse on kehon yin ja yang tilojen (japaniksi in ja yo) “vaihteluvälin” avaamisesta. Olen varmaan kirjoittanut tästä aiemminkin. Voimme ajatella, että kehomme on tässä yin-yang -suhteessa tietyllä tavalla avoin. Asiaa voisi havainnollistaa viivan avulla:

yin I——I yang

Yin tarkoittaa tässä rentoutunutta tilaa, yang venyttävää koko kehon jännitystilaa, joka ei ole minkään paikallisen lihaksen jännitystila. Tämä tila, missä kykenemme liikkumaan, siis rentouttamalla ja jännittämällä itsemme ilman mitään ulkoista liikettä, on tietyn “suuruinen”. Sisäisen voiman harjoittaminen tarkoittaa ainakin yhdellä tasolla tämän tilan avaamista kumpaankin suuntaan. On olemassa erilaisia harjoituksia, jotka auttavat tässä. Kaikki rentouttavat ja kehoa avaavat harjoitukset auttavat tämän vaihteluvälin laajenemista yinin suuntaan ja erilaiset venyttävää voimaa lisäävät harjoitukset yangin suuntaan.

yin yang

<———–I—————-I————->

Yin -harjoituksia tässä mielessä ovat siis esim. kaikki ne käsien pyöritykset ja muut rentousharjoitukset, joita aina teemme. Erityisen hyvä tässä suhteessa on “silk reeling” -harjoitus (chan shi gong). Kehoa pitää myös “avata”, ei vain rentouttaa. Tarkoitan tällä erityisesti selän, rinnan ja kylkiluiden liikkuvuuden lisäämistä niin, että tarkoituksena on – kuten esim. taijissa sanotaan – koko kehon “luuttomuus”. Katsoin yhtenä lauantaina luontodokumenttia, jossa jokin kissaeläin, varmaan gepardi tai vastaava, pyydysti antilooppia. Gepardin hidastetussa juoksussa tämä kehon “avoimuus” tuli upeasti esiin. Myös se, mitä tarkoitetaan avautumisella ja sulkeutumisella. Koko eläin on kuin pehmeää hyytelöä, joka menee kasaan ennen jalkojen iskeytymistä maahan ja venyy täyteen mittaansa ponnistuksen jälkeen. Ihmisen on tehtävä paljon työtä saadakseen selkänsä ja koko ylävartalonsa yhtä avoimeksi ja joustavaksi kuin gepardilla. Mutta tämä on siis kaikkien näiden avaavien ja rentouttavien harjoitusten tarkoitus. Ei siis enempää eikä vähempää. Sun Lu Tangista, taijin sun-tyylin kehittäjästä on tarina, jonka olen kertonut teille. Joku pyysi Sun Lu Tangia näyttämään taitoaan taijissa. Hän suostui, käveli seinän viereen, asetti kylkensä kiinni seinään ja nosti uloimman jalkansa ilmaan – ja pysyi tässä asennossa.

Kiinnittäkää myös huomiota siihen, miten kissaeläimet venyttävät itseään. Tämä on täsmälleen se tapa, mitä yritämme toteuttaa yi jin jingissä ja muissa vastaavissa venytystä hyväksikäyttävissä harjoituksissa. Kaikki tällaiset venyttävät harjoitukset avaavat puheena olevan sisäisen tilan yang-suuntaa.

Yi quanin zhan zhuang -harjoitus tässä mielessä mielenkiintoinen. Se näyttää toimivan yhtäaikaa kumpaankin suuntaan. Toisaalta se lisää rentoutta, mutta toisaalta se myös tuottaa kokemuksen koko kehon venyvästä voimasta, joka voi tulla nopean pulssin muodossa.

Erityisesti shi-li -harjoitus tuntuu avaavan tuota sisäisen tilan yang-ulottuvuutta. Fa-li tarkoittaa tässä kuviossa, räjähtävän nopeaa siirtymistä tässä tilassa yinistä yangiin ja takaisin. Se on mahdotonta tehdä, jos tämä sisäinen tila ei ole avoin.

Wado-tyylissä tämä sisäisen tilan avaaminen on erityisen tärkeää, koska iso osa wadon tekniikoista on suhteellisen lyhyttä. Pitkää voimaa voidaan tuottaa kehon massan liikkeestä, lyhyessä voimassa joudutaan enemmän luottamaan kehon yin-yang vaihteluun. Kun tämä kuvio saadaan avattua kehossa toimivaksi, eri kehon osat voivat samanaikaisesti toteuttaa sekä yin että yang -tiloja. Oikea puoli voi olla yin, mutta vasen puoli yang, jos niin halutaan.

Mielen “avaamisesta”

Edellinen pohdiskelu vie ajatukseni siihen, miten voimme hahmottaa samalla tavalla mielemme “sisäisen tilan” jota myös voidaan avata., ja jota nimen omaan “avataan” erilaisissa zen-harjoituksissa. Tätä mielen avoimuutta tai avaamista ei pidä tässäkään ymmärtää minään vertauksena, vaan sillä tarkoitetaan todellista, hyvin konkreettista “tilan” tekemistä – mutta nyt vain tietoisuuden alueella.

Budo-lajien perinteessä käsitteillä munen (ajatuksesta tyhjä) ja mushin (tyhjä mieli), viitataan tuohon tilaan. Käsitteet tulevat tietenkin zen-perinteestä, mutta budossa ne ovat ainakin aluksi hyvin käytännöllisiä, kamppailutekniikkaan tai taitoon liittyviä asioita. Kaikilla hieman pidempään karatea harrastaneilla on tuttu se kokemus, jossa ottelutilanteessa pää on täynnä erilaisia ajatuksia ja suunnitelmia. Miten hyökkäisin? Jos pari tekee noin, vastaan siihen näin jne. Tällaiset mielessä kimpoilevat suunnitelmat itse asiassa jähmettävät kaiken toiminnan. Jos mieli on täynnä tällaisia ajatuksia, on mahdotonta otella vapaasti. Tähän tilanteeseen budo-lajeissa on pitkään haettu apua zenin perinteestä. Kysymys kuuluu silloin, miten voin tyhjentää mieleni, miten voin olla ajattelematta voittoa tai tappiota? Miten voin toimia vapaasti?

Vastaus vaatii tilan luomista mieleen. On luotava tila, joka on “munen” – ajatuksesta tyhjä.

Miten tätä tilaa sitten mieleen luodaan? Yritän kuvata tämän prosessin joitakin puolia.

Ajatellaan aluksi tietoisuutemme virtaa. Mielemme luontaiseen ominaisuuteen kuuluu se, että se on jatkuvasti täynnä erilaisia ajatuksia. Jos suuntaamme katseemme sisään päin, huomaamme, että mielemme on täynnä sisäistä puhetta, muistoja, tunteita jne. Tässä mielessä tietoisuutemme on jatkuvasti hyvin konkreettisella tavalla täynnä. Mielemme kulkee erilaisten assosiaatioketjujen virrassa, hyppää toiseen ja sitten kolmanteen jne. Emme yleensä koskaan käännä katsettamme sisäänpäin ja tule tietoiseksi siitä tungoksesta, joka mielessämme vallitsee. Zen-harjoituksessa teemme kuitenkin niin.

Zenin oppilasta neuvotaan aluksi laskemaan hengityksiään. Tämä kuulostaa vähemmän syvälliseltä, mutta on ratkaisevan tärkeä askel astuttaessa tämän “kontemplatiivisen tieteen” tielle. Tämä menetelmä pitää sisällään kolme keskeistä elementtiä: kehon asennon, hengityksen ja mielen. Keskityn nyt kuitenkin mieleen. Aloittelijaa neuvotaan toimimaan seuraavalla tavalla: Laske hengitysliikkeitäsi mielessäsi yhdestä kymmeneen niin, että uloshengityksen aikana toistat mielessäsi luvun ensimmäisen tavun, esim. yyyyyyyyyyyyyyyyk-, ja sisäänhengityksen aikana luvun toisen tavun: siiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiii. Jatka näin kymmeneen asti ja palaa sitten alkuun. Jos harhailevat ajatukset keskeyttävät laskemisesi, mikä on aika todennäköistä, kun tulet tietoiseksi tästä, ala jälleen alusta.

Mitä tapahtuu, kun aloitamme hengitysliikkeittemme laskemisen? Kun mielemme toiminnalle asetetaan selkeä kohde, oli se sitten hengityksen laskeminen, mantran resitointi, jokin visualisaatio tai kehon liike, tietoisuutemme virta ikään kuin kapenee. Mielestämme tulee yhteen suuntaan kohdistettu, sen sijaan että se harhailisi sekavana joka suuntaan. Toisin sanoen: keskitymme. Ja tätä on harjoiteltava. Kyky pitää mielensä keskittyneenä vain yhteen kohteeseen ei ole helppo asia. Sen huomaa yleensä vasta, kun alkaa sellaista asiaa harjoitella. Aivan aluksi se voi tuntua helpolta, mutta hyvin pian huomaamme ajatusten “harhailuvoiman” ikään kuin lisääntyvän. Tässä vaiheessa hengityksen tietoisempi kontrollointi voi auttaa. On nimittäin selkeä suhde hengitysliikkeen ja pallean ja vatsanseudun jännitystilojen ja tietoisuuden tilojen välillä.

Astutaan askel eteenpäin ja oletetaan, että olemme oppineet laskemaan hengityksiämme suhteellisen vaivattomasti yhdestä kymmeneen niin, että vain harvoin joudumme palaamaan alkuun. Mitä silloin on tapahtunut? Yksi perustava kokemus on se, että olemme yleensäkin oppineet sen, miten “käännetään katse sisään päin”. Olemme oppineet katsomaan läheltä oman tietoisuutemme virtaa ja samalla näkemään sen sisältöjä. Jo tämä on iso askel. Jos ihminen haluaa oppia jotakin itsestään, sanoisinko “tuntemaan itsensä”, mihin hänen on suunnattava huomionsa? Mistä tämä “itse” edes periaatteessa voi löytyä? Ei varmasti mistään ulkoisesta maailmasta. Tuskinpa myöskään kädestä tai jalasta tai päästä. Kyseessä on pakko olla jotakin, joka on (jos sitä on) olemassa jossakin tietoisuutemme alueella. On siis käännyttävä katsomaan sitä. Ja tästä oman mielen suuntaan kääntymisestä on tämän harjoituksen avulla tullut jo tapa ja se onnistuukin jopa suhteellisen helposti.

Kun tällaista harjoitusta tekee pidemmän aikaa, tämä “tarkkailija” saa hyvin konkreettisen muodon. Tulemme helpommin ja helpommin tietoiseksi mielemme sisällöistä ja pystymme ottamaan ne tarkastelumme alle. Sitten voimme alkaa myös tehdä päätöksiä niiden suhteen.

Mutta palataanpa takaisin ja katsotaan lähempää tuota hengitysten laskemista. Ensimmäisessä ohjeessa sekä ulos- että sisäänhengitystä (tietoista) seurasi mielessä oleva numero. Ja jos mieli harhaantui omille teilleen, palattiin aina alkuun ja tähän hengitysten laskemisen toimintaan. Olen piirtänyt seuraavaan kuvaan hengitysrytmin ja siihen liittyvän numeron.

Kuva 1. (puuttuu)

Mitä tapahtuu, jos annakin seuraavan ohjeen: “Laske hengityksiäsi niin, että liität numeron vain jokaiseen uloshengitykseen.” Kuva on havainnollistava:

 Kuva 2. (puuttuu)

Mitä tapahtuu sisäänhengitysvaiheessa, eli siinä vaiheessa, jonka olen erottanut viivoilla? Ei mitään. Mielessä ei ole mitään. On vain tyhjä tila, kuuntelemisen tila, missä mikään ajatus ei tule esiin. Ja tämä on se tila, mistä aluksi puhuin: mushin, munen. Tämä on se tila, mitä tietoisuuteen avataan. Sitä voi kutsua hiljaisuudeksi, mutta se viittaa silloin siihen aukkoon tietoisuuden virrassa, josta “pelkkä tietoisuus” tai “puhdas tietoisuus” vilahtaa esiin. Tästä vaiheesta eteenpäin harjoitus tähtää tämän “sisäisen tilan” avaamiseen. Aluksi se on vain pieni aukko mielessä, mutta harjoituksella sitä on mahdollista kasvattaa ja syventää. Tähän yhteyteen sopii zenin vertaus tietoisuudesta sameana vesilasina, jonka pohjalla on helmi. Jotta voimme nähdä tuon helmen, veden on annettava pitkään olla paikallaan, hämmentämättä, jotta se kirkastuisi niin että helmi tulisi näkyville.

Hengitysten laskemisesta siirrytään zenin soto-koulussa hengityksen kuuntelemiseen ja sen kautta “pelkkään istumiseen” (shikantaza). Rinzai-koulussa harjoituksen kohteeksi otetaan koan. Koaninkin kanssa voidaan sitten “vain istua”.

Olennaista on se, että jo tässä vaiheessa olemme ikään kuin repäisseet mieleemme aukon, josta haluamme katsoa sisään. Tietoisuutemme “normaali” rakenne on ratkaisevalla tavalla muuttunut.

En jatka tätä tarinaa pidemmälle tähän suuntaan vaan palaan jälleen hieman takaisin. Kun olemme oppineet laskemaan hengityksiämme ja tarkkailemaan sitä hiljaisuutta, mikä annamme nousta välillä esiin, tulemme aina enemmän myös tietoiseksi siitä “kohdasta”, missä ajatus syntyy. Pystymme katsomaan sitä kohtaa, missä ajatus alkaa ja mihin kohtaan se päättyy. Voimme myös tutkia tarkemmin sen luonnetta: mistä se tulee ja minne se menee. Huomaamme, että ajatus on tietyllä tapaa “tyhjä”. Sillä ei ole mitään itsenäistä olemassaoloa. Kun se on kadonnut, se on kuin lintu, joka on jättänyt jälkensä taivaalle.

En tee tästä pitkää tarinaa, vaikka tuonkin nyt mukaan etiikan. Kuvaamani kokemus on eettisen toiminnan kannalta perustava. Ajatusketju kulkee suurinpiirtein näin. Erilaiset negatiiviset tunteet ja ajatukset synnyttävät myös negatiivista toimintaa. Esimerkiksi taistelu syntyy usein vihasta, kostonhalusta, ahneudesta tai vastaavasta. Jos olemme harjoitelleet niin, että pystymme luomaan mieleemme edellä kuvattua tilaa ja olemme tottuneet tarkkailemaan mielemme sisältöjä, voimme tulla myös tietoiseksi erilaisista negatiivisista tunteistamme, jotka voivat synnyttää ei-toivottua ja epäeettistä toimintaa. Harjoituksemme kautta meille avautuu tilaisuus katsoa tätä tunnetta läheltä. Meidän ei tarvitse päästää sitä kehittymään hallitsemattomaksi vihaksi tai vastaavaksi, vaan voimme ennemminkin antaa sen sulaa tietoisuutemme avaruuteen. Toteamme, että tunteellamme ei ollut mitään itsenäistä olemusta – ja sitä paitsi – se meni jo. Näin voimme arvioida ja muuttaa toimintaamme tässä tilanteessa.

Kuvaukseni on yksinkertaistettu, enkä lainkaan väitä, että tämä on helppoa. Mutta tämä on tie (do), jota budossa ja zenissä kuljemme. Tällaiset tiet eivät koskaan voikaan olla helppoja, sillä kyse on aina ihmisenä olemisen perustojen tutkimisesta.

On siis olemassa kahdenlaista “sisäistä tilaa” jota zen-karatessa pyrimme avaamaan. Toinen liittyy kehoon ja tekniikkaan, toinen mieleen. Toin edellisissä “Huomioissa” esiin zen-karaten tukipilarit: kiko-harjoitukset ja zen. Kiko-harjoituksien avulla avaamme sitä kehon sisäistä tilaa, mitä voimme kuvata yin-yang -vaihteluksi; zen-harjoitusten avulla teemme tilaa mieleemme.

Seuraavassa Huomioissa huomioita Zhang Chang Wangin huhtikuun leiristä.